Aikansa kutakin. Reilun viikon jälkeen oli aika hyvästellä Una Una ja jatkaa matkaa kohti Manadoa. Lauttarannassa epäilimme julkisenpotskin kantokyvyn riitävyyttä. Paattiin ängettiin muutama skootteri, kanoja, kuusi suomalaista turistia ja parisen kymmentä paikallista suurine matkatavaroineen. Turistejen ei sopinut istua rauhallisessa laivan etuosassa vaan meidät siirrettiin istumaan moottoritilan päälle kanojen, keittonurkkauksen ja vessan viereen. Moottoritilassa meteliä ja pakokaasun käryä riitti. Ei oikein tiedetty pitäisi itkeä vai nauraa. 

 

Pitkähköltä tuntuneen venematkan jälkeen vaihdettiin Wakaissa venettä. Lähdimme vielä yhdeksi yöksi Kadidirille Black Marliniin. Siellä meitä odotti pyykkipussimme ja useampikin ihminen, joka oli luullut meidän saapuvan hiukan aikaisemmin takaisin. Heti Kadidirille päästyämme Una Una tuntui entistä ihanammalta. Huoneemme oli likainen ja aika kurjassa kunnossa. Onneksi meillä oli edessä yksi toiminnan täyteinen ilta ja yö. Paratiisisaaren loistavat siistit bungalowit tuntuivat paremmilta kuin olimme saarella käsittäneetkään.

Nyrpeällä naamalla emme kuitenkaan kauaa jaksaneet olla. Mikko pääsi saapumispäivänä sukeltamaan kahdesti. Ensiksi luvassa oli sukellus läheisellä riutalla ja illan kohokohtana yösukellus. Riuttasukellus oli kyllä hieno, mutta Una Unan jälkeen rima oli korallien osalta kohonnut sfääreihin, eikä mitään unohtumatonta jäänyt tältä riutalta mieleen. Vähemmän kalaa ja korallia kuin Una Unalla. Yösukellus oli Mikon ensimmäinen, joten touhun periaatteet käytiin läpi ajan kanssa ennen veteen hyppäämistä. 

 

Yösukelluksessa pidetään koko ajan lamppua toisessa kädessä ja käsimerkkejä näytetään vain yhdellä kädellä, normaalin kahden sijaan. Tästä syystä käytössä on eri käsimerkit kuin normaalisti. Myös turvallisuuden kanssa ollaan tarkempia kuin päiväsukelluksessa ettei ryhmä joudu pimeässä meressä erilleen. Kouluttaja tarkasti iltahämärissä Mikon ja toisen yösukeltajan varusteet, jonka jälkeen loikkasimme pimeään mereen. Yösukellus oli kuin laskeutuminen vieraalle planeetalle, vihreän hohtoisessa valokeilassa näkyy pohjahiekan muodostamamia minidyynejä ja kaikkialla ympärillä pelkkää mustaa. Kolusimme hiekkapohjaa verkkaiseen tahtiin ja lähes tulkoon joka neliömetriltä löysimme jotakin mielenkiintoista, pienen pieniä katkarapuja tai seepioita, mustekaloja tai aivan tavallisia meren pohjan kaloja. Kaikki näyttää aivan erilaiselta yön pimeydessä. Kouluttaja oli todella hyvä bongaamaan mikrokokoisia merieläimiä hiekan ja kivien seasta. Yösukellus oli yksi Mikon parhaista sukelluksista ikinä, todella ikimuistoinen. 

 

Black marlinia ja Kadidiria voimme suositella sukeltajille, jotka pitävät muck -kohteista, yösukelluksista tai joita kiinnostaa hyväkuntoinen toisen maailmansodan pommikoneen hylky. Korallista ja suurista kaloista kiinnostuneille Una Una on Togeanin kohteista paljon mielenkiintoisempi.

 

Olemme muutamaan kertaan reissun aikana törmänneet samoihin tyyppeihin yhä uudelleen ja uudelleen. Kadidirilla tapasimme saksalaisen Johanneksen, johon olimme tutustuneet Baikal-järvellä Venäjällä. Yli puoli vuotta oli reissua ehtinyt kulua välissä ja reittimme olivat olleet täysin erilaiset, mutta siitäkin huolimatta tiet kohtasivat Togeanilla. Reissu varmasti muuttaa ihmistä ja totesimmekin tavanneemme aivan erilaisen tyypin Venäjällä. 

 

Seuraavana päivänä palasimme jälleen kerran Wakaisiin ja ostimme liput illalla lähtevään Gorontalon yölauttaan. Lautalla oli useampaa eritasoista majoitusta. Toiset äveriäämmät ostivat henkilökunnan hyttejä käyttöönsä, meille riitti halvimmat makuupaikat laivan laverilta. Näiden lisäksi olisi ollut tarjolla myös istumapaikka laverien vierestä tai bisnesluokasta. Yö kului torkkuessa laverilla sivusilmällä omista laukuista huolehtien. 

 

 

Lautta rantautui Gorontaloon neljän ja viiden välillä aamulla. Silmät sirrissä lähdimme etsimään tuktuk-kyytiä keskustan majapaikkoihin. Hotelliin päästyämme emme suinkaan menneet suoraan nukkumaan vaan olihan sitä päästävä nettiä käyttämään parin viikon netittömyyden vuoksi. Sähköpostien lukeminen tuntui oikeastaan aika virkistävältä pitkän ajan jälkeen.

Nettiyhteyden lisäksi Gorontalossa oli pizzeria. Kolmisen viikkoa meidän lounas ja illallinen oli ollut lähes pelkästään riisiä ja paistettua kalaa tulisella sambal-kastikkeella höystettynä. Suolainen ja rasvainen salamipitsa maistui ehkä paremmalta kuin se olikaan.

 

Länsimaisten herkkujen jälkeen oli jälleen aika palata paikallisen sapuskan pariin. Näin jälkikäteen voimme todeta, ettei indonesilainen sapuska ollut meidän suosikkiamme. Ruoka ei missään tapauksessa ollut pahaakaan, mutta makumaailma ei ole Aasian monimuotoisin ja usein ruoka oli liian tulista. Paikallinen mättö oli ehdottomasti koko retken tulisinta ja joskus ruoka jäi molemmilta syömättä. 

 

Ruoka-annokseen kuului aina riisiä, tulista sambal-kastiketta muun ruoan vaihdellessa. Välillä lautasellle sai paistettua kalaa, keitettyjä kananmunia, erilaisia keitettyjä kasviksia, tempeä tai uppopaistettua kanaa. Grilattu kala oli suosikkiamme, tosi hyvää oli myös soijasta tehtävä tempe. Uppopaistetuista kanankoivista alkoi jossakin vaiheessa tulla mitta täyteen, vaihtelua ruokiin kun ei aina saanut. Sulawedellä emme useinkaan syöneet ravintoloissa vaan pienissä kioskeissa, warungeissa. Näissä kioskeissa oli tarjolla olevat ruuat olivat näytillä lämpimällä pöydällä ja osoittelemalla sekä parilla bahasan sanalla saimme yleinsä tilattua pöytään haluamaamme ruokaa. Indonesian matkalla hyvin tutuiksi tulivat sanat kana, nuudeli, riisi, paistettu sekä tulinen. Gorontalossa testasimme paikallista Milu Siram keittoa. Maissikalakookoskeittoa limellä ja clillä oli paikallinen erikoisuus. Lonely Planet-matkaoppaan mukaan keittopaikkoja piti olla useita pitkin kylää, mutta ilmeisesti ainoastaan yksi hiljaisella ja pimeällä sivukadulla oleva ravintola enää tarjoilee kyseistä herkkua. Milu Siram menetteli, muttemme taida kuitenkaan kokeilla sitä kotikeittiössä.

 

Olimme ostaneet jo hyvissä ajoin itsellemme lennon Manadosta Singaporeen maanantaille 6.4. Sunnuntaina aamulla hyppäsimme pelokkaina kijangin kyytiin ja toivoimme pääsevämme ehjinä perille. Hotellin pihassa autoon nojaili nuori kuski, joka näytti juuri sellaiselta, joka ei arkaile kaasupolkimen kanssa. Kuski onneksi vaihtui muutaman kilometrin päässä. Auto oli jälleen kerran tupaten täynnä niin ihmisiä kuin tavaroita. Matkan varrella muslimien moskeijat vaihtuivat katollisiin kirkkoihin. Ensimmäisen pääsiäispäivän kunniaksi teiden varsissa oli kymmeniä pääsiäiskulkueita ja isoja valaistuja ristejä. Kymmenisen tunnin vuoristoteiden ajelun jälkeen paikallinen rallikuski tipautti meidät hotellin eteen ehjinä. 

 

Gorontalosta olisi Manadoon päässyt myös lentämällä. Lennot lähtivät joskus neljän tietämissä aamuyöllä, joten emme pitäneet sitä yhtään sen mukavampana kuin autoreissua päiväs aikaan. Ainoa Gorontalosta Manadoon lentävä firma on Lion Air, joka on yksi surkeimmassa maineessa olevista indonesialaisita lentofirmoista. Lentoyhtiö on kunnostautunut tiputtamaan koneitaan mereen ja esimerkiksi Gorontalon kentällä koneella on joskus törmätty myös lehmään. Tietysti kertoo se lentoyhtiön lisäksi ehkä hiukan kenttää ylläpitävästä valtiostakin, jos kentällä lauduntaa lehmiä valtoimenaan…

 

Manadossa oli hiljaista sunnuntai-iltana. Etsiskelimme ravintolatarjontaa ja kiertelimme kaupungilla. Päädyimme nälissämme rantakadulle, jossa oli menossa pääsiäisjuhlat. Valkonaamojen paikalle saapuminen vaikutti olevan yhtä iso juhla kuin Jeesuksen ylösnouseminen. Meidän ympärillä juoksi lapsia osoittelemassa ja aikuiset ottivat lupaa kysymättä valokuvia. Hiukan syrjemmässä juhlahumusta meidän kanssa haluttiin ottaa yhteiskuvia. Kuviin tuotiin Mikon syliin pieniä lapsia. Paikallinen anitahirvonenkin löytyi jostain kadulta. Rouva halusi ehdottomasti yhteiskuvan meidän, tai lähinnä vaalean Mikon kanssa. Lapsijoukko alkoi seuraamaan meitä häiritsevän oloisesti sivukadulla. Lapset huutelivat meille ja ihmettelimme mistähän on oikein kyse. Epäilimme jo, että lapset aikovat varastaa meiltä jotain. Onneksemme jonkun muksun vanhempi puuttui tilanteeseen ja pääsimme kävelemään majapaikkaamme. 

 

Maanantaina aloitimme lentomatkaamisen kohti Australiaa. Ensimmäisenä kohteenamme oli Tupun ja Pertin viiden tähden hotelli Singaporessa. Tavallisesti ostamme halvimmat lennot mitä vain löydämme, mutta indonesialaisten lentoyhtiöiden kohdalla olemme yrittäneet suosia sellaisia firmoja, jotka eivät ole EU:n mustalla listalla. Matkamme Jakartan kautta Singaporeen taittui Garudalla. Saimme molemmilla lennoilla lämpimät ruuat ja Singaporen lennolla olisi tarjottu ilmaiset alkohlijuomatkin. Palvelu oli ensiluokkaista ja meidän oli helppo ymmärtää miksi Garudan lennot olivat muutaman kympin kalliimmat kuin Lion Airin.

Muutaman päivän ajan rapsuttelimme ihania Sälliä ja Scoopya ja herkuttelimme Tupun keittiön ihmeillä. Saa aikalailla etsiä, että löytää paremman ravintolan :)

Myöhään keskiviikkoiltana istuuduimme Empiratesin koneeseen ja kohteena oli vihdoin Australia. Emiratesin yölento oli täynnä pientä luksista. Illallisella sai pääruokansa valita ruokalistalta, kuulokkeet ja elokuvat kuuluivat pakettiin ilman lisämaksua.