Hautajaisien jälkeen oli aika kiiruhtaa kohti pohjoista Sulawettä. Rantepaosta Una Unalle Togeanin saarille matkanteko kestää lyhyimmilläänkin kaksi tai kolme päivää. Meidän takapuolet eivät moista istumista kestä, joten päätimme jakaa matkan teon muutamaan osaan. Ensimmäisenä kohteenamme oli Tentenan kylä Keski-Sulawedellä.

 

Aamulla kahdeksalta hyppäsimme bussiin odottelemaan lähtöä. Hiukan ennen yhdeksää oli auto täytetty pahvilaatikoilla, ihmisillä ja huutavalla kukolla. Edessä oli ainakin kahdentoista tunnin siirtymä. Majapaikan isäntä kertoi, ettei kannata toivoa olevansa paikalla ennen puolta yötä. Me toivoimme, ettei matkamme kestäisi kuuttatoista tuntia. 

 

Bussin lähdettyä matkaan olimme pysähtyneet ensimmäisen muutaman kymmenen kilometrin aikana ainakin viidesti. Meille selvisi, että henkilöliikenteen lisäksi kulkupeli toimii jonkinlaisena postiautona. Aina siellä jos täällä seisoskeli tien poskella immeinen tuomassa pakettia kyytiin. Toisinaan kuski haki apupoikiensa kanssa matkaajia ja paketteja oikein taloista sisältä. Aina bussin pysähtyessä autosta rynnisti ulos lauma ihmisiä. Jokainen pysähdys otti oman tovinsa, kuskin piti haalia kaikki matkustajat autoon päästäkseen liikkeelle. Ensimmäisen kahdeksan tunnin aikana jaksoimme naureskella tälle sulawesilaiselle elolle. Jälkimmäiset kahdeksan tuntia alkoi vähän jo hymyä karista kasvoilta. Annikan otsa alkoi mennä kovasti rutulle jokaikinen kerta, kun kukko alkoi laulamaan.

 

Puolen yön aikaan bussikuski ilmoitti meidän saapuneen Tentenan bussiasemalle. Bussiaseman virkaa teki kylmähuoltoasema kaukana keskustassa. Bensiksellä parveili mopokuskeja bisnekset mielessään, ilmassa haisi pistävänä turistin kusetus. Mikä olisikaan parempi hetki rahastaa turistia, kuin kuudentoistatunnin matkan jälkeen keskellä yötä jossakin lähiössä. Onneksi meillä oli majapaikasta kyyti tilattu. Kaksi hotellin omistajan teini-ikäistä poikaa poimivat meidät kyytiin skoottereilla.

Majapaikalle päästyämme Victory Hotelli ei oikein miellyttänyt. Mutta mitäs teet kun saavut keskellä yötä kylään, jonka joka ainut muu hotelli on jo sulkenut ovensa. Omistajarouva esitteli kaksi huonetta. Valitsimme sellaisen, jossa oli sammakko hyppimässä lattialla. Toisessa oli suurin reissumme aikana näkynyt torakka kiipeilemässä ikävän lähellä sänkyä, eikä huoneessa ollut hyttysverkkoa. Sammakon kanssa elimme sujuvasti yhteiselossa yhden yön, nukuimme tosin valot päällä. 

 

Aamulla lähdimme etsimään uutta majapaikkaa ja tutkailemaan hiljaisen maalaiskylän elämää. Majapaikka löytyi joen toiselta puolelta. Paikka hurmasi meidät. Pihalla oli kaunis puisto, majapaikka vastasi länsimaisen majatalon tasoa ja henkilökunta oli kaiken lisäksi ystävällistä. Edellisen päivän kurjuudet oli jälleen unohdettu. 

Meidän piti viipyä Tentenassa vain pari kolme päivää. Lopulta jäimme kaupunkiin neljäksi yöksi. Reissun toinen mahatauti iski Mikkoon ja päädyimme jäämään länsimaisen vessan lähettyville ekstrapäiviksi. Tentenassa kalamiehelle riitti ihmettelemistä jokeen viritellyistä pyydyksistä. Terveenä Mikko olisi varmasti lähtenyt paikallisten mukaan pyydyksiä tarkastamaan. 

 

Tentena1.jpg

 

Vihdoin viimeisenä päivänä pääsimme huoneen ulkopuolelle. Lähdimme moporetkelle saksalaisen pariskunnan Janan ja Matiaksen kanssa tutkimaan markkinoita ja kaunista vesiputousta. Vuokrasimme mopot majapaikan yleismies Nineltä. Meidän mopedi oli Ninen oma, joten siitä oli karsittu kaikki indonesialaiselle kuskille epäoleelliset osat. Moposta puuttui peilit eikä nopeusmittari toiminut. Saksalaispariskunnan uudehkoon mopediin ei Ninen kaveri ollut vielä ehtinyt kiinnittämään kilpiä. Kaverin mukaan ei poliisit sakota turisteja.

Lähdimme letkassa ajelemaan kohti putouksia. Matkalla oli kaunista luontoa, pieniä kyliä ja paikallisten poliisien kokoontumisajot. Saimme Jana ja Mathias jarruttelivat poliisien kohdalla. He taisivat olla aivan varmoja, että kilvettömästä moposta seuraisi hankaluuksia. Sakkojen sijaan poliisit tervehtivät meitä iloisesti. Olisivat varmaan halunneet ottaa yhteisvalokuviakin, mutta me painelimme hissukseen heidän ohitseen. 

Löysimme tiemme vesiputouksille avuliaitten paikallisten indonesian kielisillä neuvoilla. Moporetken jälkeen osasimme jälleen monta uutta sanaa. Yllätyimme putouksien kauneudesta. Sadekauden loppumetreillä putouksissa riitti vettä runsaasti. Uimapaikkaa emme löytäneet, mutta päädyimme pienelle viidakkoseikkailulle etsiessämme tietä putouksien yläosaan. Näimme reissun ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen käärmeen rämpiessämme umpeen kasvaneilla poluilla.

 

Tentena3.jpg

 

Putouksilta kotimatkalla poikkesimme torilla. Katetulla torialueella oli hyvin laaja valikoima erilaisia tuotteita. Vihanneksille, viidakkoveitsille ja vaatteille oli omat osastonsa. Meidän suuren kiinnostuksen kohteena oli liha- ja kalaosastot. Lihatiskeillä oli tavallisen naudan ja kanan lisäksi villisikaa ja grillattua lepakkoa tarjolla. Paikalliset lepakot olivat lihavahkon kotikissan kokoisia. Lepakot jätimme ostamasta, sillä majapaikassa ei ollut oikein sopivaa keittiötä grillilepakon jatkojalostukseen. Mikko ja Mathias päätyivät pitkän haaveilun jälkeen ostamaan itselleen viidakkoveitset. Torilta ajeltiin pankkiautomaatille sitten paikallisten tapaan viidakkoveitset tanassa.

 

Tentena4.jpg

 

Tentena5.jpg

 

Jälkikäteen meitä harmittaa kovasti, ettemme ehtineet käymään Ninen luona kahvilla hänen useista kutsuistaan huolimatta. Olisi ollut mahtavaa päästä käymään hänen kodissaan ja tutusta hänen perheeseensä, mutta. Aluksi Mikko ei voinut ajatellakkaan poistuvansa majapaikasta kovinkaan pitkälle vessasta. Toiseksikaan emme halunneet viedä tätä mahatautia toisten kotiin. Nile kyllä epäili paikallisen pontikan eli arakin parantaan vaikutukseen. Hän olisi voinut kuulemma sellaiset meille tarjota. No ensi kerralla sitten mennään hänen luokseen.

 

Tentenasta jatkoimme Ninen järkkäämällä kijangilla kohti Posoa. Kuuden isohkon turistin lisäksi kuski otti etupenkille kaksi mummua kanoineen. Kuski kuunteli niin kovalla paikallista tarjalunnasta kuin vain kajareista sai kuulumaan. Tietöiden takia matkaan piti lähteä jo kuudelta. Hiukan kymmenen jälkeen kuski oli saanut poimittua kaikki paketit kyytiin ja toimitettua mummot koteihinsa kanoineen. Meidät kuski jätti paikalliselle bussiasemalle, joka aitoon aasialaiseen tapaan oli kävelymatkaa kauempana keskustasta. 

Meidän oli tarkoitus Janan ja Mathiaksen kanssa jatkaa matkaa samantein kohti Posoa. Bussiaseman lipunmyyjä esitteli vakavalla naamalla hinnastoa. Kolmen tunnin matkasta Kijangilla olisi pitänyt pulittaa melkein kymmenen euroa. Me aloimme tinkaamaan. Kuulemma ei ole mahdollista antaa alennusta eikä muita kulkuneuvoja kulje Ampanaan. Pidimme hetken miettimistaon saksalaisten kanssa. Matkaopas Lonely Planettia selaamalla totesimme, että keskustasta pääsisi Ampanaan. Otimme taktiikaksi etsiä kyytiä keskustaan. Kummasti hinta alkoi tippua. Lopulta saimme tingattua oikean hinnan ja lähdimme ajelemaan kohti Ampanaa. Matkalla riitti vaarallisia hetkiä. Kuski kiinnitti paalinarulla rinkat kulkupelin katolle kiristämällä narut auton sisäpuolella oleviin kauhukahvoihin. Jossain vaiheessa matkaan yksi rinkoista irtosi ja mätkähti roikkumaan auton ikkunaa vasten. Pientä lisäsitomista ja matka sai jatkua. 

Illalla vihdoin olimme turvallisesti majapaikassa odottamassa aamulla lähtevää lauttaa. Togeanin saaret alkoivat olla jo näköetäisyydellä. Tapasimme majapaikan aulassa sattumalta suomalaisen naisen, joka oli palaamassa saarilta. Hän oli kiertänyt jo useammalla lomallaan saaria ja vakuutti niiden olevan todella ihania. Me päätimme hänen vinkkinsä mukaan mennä muutamaksi päiväksi Kadidirin saarelle venailemaan Una Unalle lähtevää julkistavenettä.

Aamulla hyppäsimme rinkkoinemme mopotaksikuskien kyytiin. Hiukan jälleen hirvitti. Kymmenen kilometrin matka majapaikalta Wakai-autolautan rantaan tuntui hyvin pitkältä. Skootteri ei tuntunut mitenkään maailman vakaimmalta kulkupeliltä rinkkojen ja päiväreppujen kanssa. 

 

Lauttarannasa ostimme tiketit halvimpaan luokkaan istumapaikoille. Neljän tunnin matkalle emme tarvinneet bisnesluokan pehmustettuja penkkejä tai ilmastointia. Lautassa ei ollut juuri muita turisteja, joten olimme osalle matkaajista suuri nähtävyys. Valkonaamoja, jotka puhuu jotain omituista kieltä. Hetken meitä tuijotteli kovinkin kiinnostuneen näköisenä vanhempi mies, joka osasi muutaman sanan englantia. Hän halusi tietää mistä olemme ja mitä pidämme Sulawedestä. Hän tiesi hyvinkin missä Suomi sijaitsee. Hän oli penkkiurheilija. Erityisen innostunut hän oli moottoriurheilusta ja jalkapallosta. Jäämies Kimi Räikkönen, Puuppolan oma poika Tommi Mäkinen ja Sami Hyypiä olivat hänelle tuttuja nimiä. Mies halusi esitellä Mikolle lauttaa ja herrat päätyivät kierrokselle muunmuassa komentosillalle.

 

Wakaista hyppäsimme majapaikkamme Black Marlinin yhteysveneeseen. Kadidirilla oli kolme hyvin samantasoista majapaikkaa. Kaikki puulaakit sijoittuvat samalla muutaman sadan metrin mittaiselle rannalle. Saarella on vettä ja sähköä vain rajoitetusti. Meille alkoi käydä aika jo pitkäksi kahden päivän aikana saarella. Mikko ihmetteli vedenalaista maailmaa snorklaamalla ja Annika lueskeli kirjoja riippukeinussa. Toisena päivänä saimme onneksi innostettua puolalaisen pariskunan meidän kaveriksi vierailemaan läheisellä meduusajärvellä. Meduusajärvi on noin sata metriä halkaisijaltaan oleva lammikko. Järvi on ollut satoja vuosia sitten yhteydessä mereen, mutta jonkun tulivuoren purkauksen tai maanjäristyksen seurauksena sen yhteys mereen on katkennut. Järvessä on kymmeniä tuhansia meduusoja uiskentelemassa. Vastaavia erikoisia ekosysteemejä on vain muutama maailmassa. Meduusojen seassa saa snorklailla ilman räpylöitä. Annikaa limalötjäkkeet inhottivat, mutta Mikko jaksoi sukellella lammikossa pitkään. 

 

Tentena6.jpg

 

Tentena7.jpg