Mongoliaan saapuessamme olimme vakuuttuneita, ettemme ikinä enää matkusta junalla, joka saapuu ennen aamukuutta kohdekaupunkiin. Mongoliasta lähtiessämme olimme vakuuttuneita, ettemme enää ikinä matkusta junalla joka lähtee ennen aamuseitsemää. Hyviäkin puolia aamusta kuitenkin löytyi. Hostellimme palveluihin kuului ilmainen kuljetus asemalla, sehän sopi vallan mainiosti. Annikan kuume oli yön aikana laskenut ja saimme jatkaa matkaamme. Pekingissä meitä odotti oma huone oikeassa hotellissa:)

Junassa ilmeni iloinen yllätys, kun olimme jostain syystä saaneetkiin kakkosluokan makuuvaunupaikat kolmosluokan hinnalla. Jaoimme vaunun kahden kiinalaisen miehen kanssa, jotka käyvät Ulan Batorissa rakennusprojekteissa töissä. Herrat olivat luulleet majoittuvansa kaksin, me odotimme avointa vaunuosastoa. Keskimäärin siis kaikki saivat sitä mitä tilasivat;)
Nuorempi herroista oli rakennusinsinööri Michel, joka puhui loistavaa englantia. Hän kyseli kovasti Suomesta. Hän kertoi, että hänen tuttaviensa unelmamatkakohteita ovat Hollanti, Tanska ja Suomi. Häntä kuitenkin hiukan huolehti Suomen turvallisuus. Jostain syystä hänellä oli käsitys, että kotimaamme on vaarallinen paikka turistille. Meitä hiukan nauratti Ulan Batorin jälkeen moiset kysymykset. 
Insinöörin arki ja ongelmat tuntuivat olevan kovin samalaisia maasta riippumatta. Aina kaikilla on liian monta projektia menossa samaan aikaan ja liian paljon palavereita häiritsemässä varsinaista työntekoa :) Jotkut asiat ovat toki kiinalaisten nuorten miesten elämässä hiukan toisin kuin Suomessa. Michel kyseli Annikalta, pitääkö suomalaisten miesten ostaa asunto sekä auto tai maksaa morsiammen vanhemmille "imetysrahaa". Ehkä näämme uuden ystävämme Suomessa, jahka hän on saanut Mongoliassa tienattua rahat asuntoon ja autoon.
Michel oli ensimmäinen matkatuttu, joka halusi jakaa eväänsä meidän kanssa. Etukäteen olimme asennoituneet, että junamatkailu on mukavan yhteisöllistä ja kaikki haluavat jakaa eväänsä muiden matkustajien kanssa. 

Junailu alkoi jo hetkittäin maistua puulta, takanahan oli vasta noin 120 tuntia junassa istumista. Koko torstaipäivä kului odotellessa rajamuodollisuuksien alkamista. Juna puksutteli hiljakseen eteenpäin. 
Päivän aikana pysähdyttiin muutamaan otteeseen ja pääsimme jaloittelemaan asemalaiturille. Huomasimme, että junamatkustamisesta puuttui kokonaan alkumatkasta tuttu jännitys ja eksotiikka. Junailu oli muuttunut rutiininomaiseksi ja oli nyt enemmän siirtymistä kuin nautiskelua.

Trans-Mongolian radalle oli haihtunut  kuvitelma oman reissun uniikkiudesta. Junassa tapasimme useita vanhoja tuttuja edellisiltä junamatkoilta. Pekingin jälkeen suurin osa matkaajista oli lentämässä kotiin. Nähtäväksi jää kuinka monen vanhan tutun tapaamme Kiinassa tai Kaakkois-Aasiassa. Tämän retken päätyttyä suuntaamme varmasti retkelle Saksaan. Sen verran monta uutta tuttavuutta on löytynyt. 

Iltahämärissä pääsimme passintarkastukseen sekä junan telien vaihtoon. Venäjällä, Mongoliassa ja Suomessa on eri raideleveys kuin Kiinassa (ja ilmeisen monessa muussa maassa). Junaa ei toki rajalla moisen pikkujutun takia vaihdeta. Matkustajienkaan ei tarvitse poistua junasta operaation ajaksi. Parin tunnin säätämisen jälkeen juna pääsi jatkamaan kohti Kiinaa. Mikolle nousi illalla kuume eikä edes ratatyyppien järjetön metelöinti telien kanssa häirinnyt unta. 
Kesken unien piti kuitenkin nousta näyttämään passi paikalliselle rajavartilaitokselle. Annikan passia jälleen kerran tutkittiin pitkään ja hartaasti. Kolme ja puoli vuotta vanhassa passissa oleva nuori neitokainen ei oikein vastaa nykyistä naamaa. Noh, taas saimme uudet leimat passiin rajavalvojien skeptisyydestä huolimatta.
 
Perjantai-aamuna heräsimme Kiinan maaseudulta. Juna puksutteli tunnelista toiseen. Jokaisen tunnelin jälkeen avautui vaikuttava maisema. Aivan erilainen kuin Venäjän pusikot tai Mongolian arot. Ihastelimme jokia ja kukkuloita. Puolilta päivin pääsimme Pekingiin.

------

KIITOS KIINALAISEN NETTIPOLITIIKAN, EMME SAA LISÄTTYÄ KUVIA TEKSTIN JOUKKOON :/