Suomesta lähtiessä meillä molemmilla oli pieni kipinä Myanmariin matkaamisesta. Maa kiehtoi meitä kovasti, mutta toisaalta sijainti oli hiukan sivussa reitiltämme. Mietimme kovasti raaskimmeko repäistä muista maista aikaa Myanmaria varten.
Matkablogeissa ja kanssamatkaajilta saimme hyvin vaihtelevaa palautetta maasta. Toiset eivät voineet sietää kallista ja pölyistä maata, toiset taas pitivät maata parhaimpana ja aidoimpana Kaakkois-Aasiana. Myanmar on kuulemma jotain sellaista mitä Thaimaa oli 30 tai 50 vuotta sitten.
Laosissa lueskelimme englanninkielistä sanomalehteä, jossa kerrottiin Myanmarin avaavan enemmän ja enemmän oviaan kansainvälisille yrityksille ja turisteille. Miltein heti lehtijutun lukemisen jälkeen tapasimme amerikkalaisen pariskunnan, jotka olivat juuri vierailleet Myanmarissa. He kuvailivat maata niin kiehtovasti, että me päädyimme ostamaan lentoliput maahan. Viisumeita jonottaessa Bangkokissa mietimme voiko maa olla parin päivän tuskan arvoinen. Heti Yangonissa taksista ulos hypätessä totesimme maan todellakin olevan aiheuttamansa hikoilun ja jonotuksen arvoinen.
 

Viimeisen pari vuotta Myanmariin on virrannut yhä enemmän ja enemmän turisteja. Kun turistimäärät muuttuvat muutamista sadoista tuhansista useampaan miljoonaan, ei palvelut ihan pysy perässä. Myanmarissa majoitus maksaa tähtitieteellisesti verrattuna muihin Kaakkois-Aasian maihin. Suomesta katsottuna hotellihuoneiden hinnat ovat naurettavia. Kahden hengen huone jaetulla vessalla maksaa Yangonissa 30 €, kun Laosissa tai Kambodzassa huoneen saa kympillä.

Myanmariin sotilasjunttaan liittyy paljon legendoja. Suljetussa ja tiukasti vartioidussa maassa urbaanit legendat ovat päässeet valloilleen. Huhujen mukaan 2000-luvun alussa maan johtaja näki unen, jossa uusi pääkaupunki tuli rakentaa keskelle ei mitään ja siirtää kaikki hallinto tähän luvattuun kaupunkiin. Näin tapahtui ja valtion virkamiehet saivat pari kuukautta aikaa muuttaa Naypyidawin kaupunkiin. Kaupunki sijaitsee pitkällä sisämaassa turvassa mielenilmauksilta. Ehkäpä valtion pääjehu näki unen, että Yangon on liian helposti opposition vallattavissa. Niin tai näin, uusi pääkaupunki on ainoastaan virkakoneiston asuttama aavekaupunki.

Odotimme jännittyneenä mitä maa tuo tullessaan.  Kävellessämme lentokoneesta putkea pitkin kentälle, näimme että terminaalin kentän puoleinen julkisivu oli koristeltu kuin temppeli konsanaan. Julkisivun kultaukset rapisivat myös samaan malliin kuin hylättyissä temppeleissä. Lentoaseman hallit olivat kuitenkin aivan modernit.

Yllätyksemme lentokentällä toimittiin kuin missä tahansa muussakin Aasian maassa. Tälläkin kentällä Annikan passia tarkasteltiin pitemmän aikaa. Vinkkinä reissuun lähtijöille, jos ulkonäkönne on muttunut merkittävästi viimeisen passin myöntämisen jälkeen, kannattaa tosiaan uusia se passi. 

Tuttuun tapaan lentokentän ulkopuolella oli joukko taksikuskeja tarjoamassa kyytejä ja pääsimme jälleen kerran tinkaamaan. Taksimatka alkoi oikein mainiosti, mutta kuskimme ei löytänyt majapaikkaamme. Niin me kuin kuskikin navigoimme Google Mapsiin merkityn kohteen mukaan. Merkintä oli kuitenkin väärässä paikassa ja päädyimme hyppäämään taksista pois ennen määränpäätä. Ruuhkassa oikean rappukäytävän löytäminen ei oikein sujunut. Saimme melkein keskenämme kinan aikaiseksi, kun lähdimme väsyneinä ja nälkäisinä etsimään majapaikkaamme jalkaisin. Muutaman paikallisen neuvomana löysimme oikean rappukäytävän noin puolen kilometrin päästä kännykkäkartan ilmoittamasta paikasta. Majapaikkamme oli japanilaistyylinen kapselihostelli. Majapaikka oli yksi iso reilun sadan neliön huone, jonka pitkälle seinälle oli tehty nelisenkymmentä kaksikerroksista, väliseinillä erotettua makuupaikkaa. Kullakin majoittujalla oli oma kolme metriä syvä makuusoppi, jonka avoimessa päädyssä oli rullaverho.
Kuulostaa luotaantyöntävältä tavalta majoittua, mutta nukutun yön jälkeen ratkaisu oli yllättävän miellyttävä. Yhteiset tilat olivat makuuseinän edustalla, jolloin ihmisiin tutustui helposti ja kapselissa sai tarvittaessa yksityisyyttä. Olemme reissun aikana majoittuneet lukuisia kertoja erilaisissa dormeissa, eli muiden matkailijoiden kanssa jaetuissa huoneissa joissa nukutaan yleensä kerrossängyissä. Kapseliratkaisu on ehdoton suosikkimme tämän tyyppisistä vaihtoehdoista!

Kapselihostellillamme törmäsimme espoolaiseen Heikkiin. Heikin kanssa juttelimme perusreissutarinat ja kyselimme kovasti vinkkejä Singaporesta. Tutustuimme Yangoniin yhden päivän ajan porukalla. Katuravintolan vähintäänkin kattavan aamiaisen jälkeen suuntasimme junalippujen ostoon ja Heikki pääsi osaksi paikallisen perheen valokuva-albumia. Vaaleahiuksinen suomalaismies herätti ihmetystä paikallisessa isännässä, joka oli tyttärensä kanssa lipputoimistossa. Kävimme lähinnä kultakoruja ja matkamuistoja myyvillä markkinoilla. Kukaan meistä ei ollut korujen tai hamekankaiden tarpeessa, joten aloimme keksiä tekemistä. Heikin ideasta päädyimme Yangonin eläintarhaan. Eläintarhan oloja katsellessa kävi elukoita sääliksi. Komea valkoinen tiikeri ja suuret norsut näyttivät tylsistyneiltä ja ehkä jopa hiukan ahdistuneilta meidän maalikkojen silmiin. Kuusi tai seitsemän norsua oli pienellä betonikentällä ja vapaana olleet norsut kiertelivät aluetta hermostuneina. Yhtä krokotiilia luulimme täytetyksi, kun sen betoninen aitaus oli niin ankean näköinen, ettei siinä voinut kuvitella minkään eläimen elävän. Meillä oli Lauttasaaren asunnon taloyhtiöllä suurempi uima-allas kuin eläintarhan makeanveden kaloilla oli. Larussa myös vesi oli aikas paljon siistimpää kuin monnien lammikko. Eläintarha oli kaikesta huolimatta mielenkiintoinen paikka. Tarha oli brittiläisten siirtomaa-aikana rakentama ja yli sata vuotta vanha. Paikallisille riitti ihmettelemistä valkonaamoissa, jotka pällistelivät häkkeihin sullottuja eläimiä. 

Palasimme majapaikalle kävellen pitkin poikin katuja. Päädyimme yhdelle kadulle, johon oli iltapäivällä avattu markkinat. Katu oli täynnä lihan, kalan, hedelmien ja vihannesten myyjiä. Kadun varrelta löytyi myös useapi lettukauppias.

Yangonin ehkä suurin nähtävyys on Shwedagonin Pagoda. Pagoda on buddhalaisten pyhä paikka jota käytetään palvontamenoihin. Kyseiseen pagodaan on säilötty Buddhan hiussuortuvia. Swedagonin pagoda on 99 metriä korkea kullalla peitetty rakennelma ja sen huippuun on säilötty 1100 timanttia sekä 1386 muuta jalokiveä. Suurin ja kaunein timantti on 76 karaattia. Temppeli on saanut alkunsa perimätiedon mukaan 2600 vuotta sitten. Vuosien varrella maanjäristykset ja muut luonnon mullistkset ovat tuhonneet temppelialuetta. Vuonna 1768 pagoda on saanut nykyisen miltein sadan metrin korkeutensa. 

Mikko pääsi prassailemaan omalla tietämyksellään buddhalaisuudesta temppelissä parveileville palveluksiaan tarjoileville oppaille.  Mikko tunnisti oppaan esittelevän pyhän puun samanlaiseksi, jonka alla Siddhartha oli istuskellut Buddha-sarjakuvassa. Pienellä prassailulla saimme karistettua oppaat jaloistamme ja saimme rauhassa hoomoilasina suu ammollaan ihmetellä temppelin ihmeitä.

Olemme tällä reissulla päässeet näkemään varmasti liki sata erilaista temppeliä, mutta tänä oli varmasti yksi pysäyttävimmistä. Törmäsimme aiemmin päivällä kadulla mieheen, joka suositteli pagoda vierailua auringonlaskun aikaan. Meille riittikin ihmettelemistä hämärtyvässä illassa katsellessamme kaikkea kullan ja muiden koristeiden kimaltelua.
Swedagonin pyhätön kaltaisia pienempiä pagodoita on pitkin poikin maata. Välillä tuntuu, että kun katsoo hotellihuoneen tai bussin ikkunasta ulos niin aina näkee kolme kultaista pagodaa. Pyhättöjä kunnostetaan ja rakennetaan uusia kokoajan. Maassa on myös paljon kristittyjä ja muslimeita sekä juutalaisia. Maa on hyvin uskonnollinen ja ehkä juuri vuosikymmeniä kestäneen sulkeutuneisuuden vuoksi perinteitä arvostetaan. Konservatiivisuus näkyy myös pukeutumisessa, Myanmarissa ei ole suotavaa lähteä turuille ja toreille narutopissa tai lyhkäisissä shortseissa. Paikalliset eivät kohteliaisuutensa takia todennäköisesti mainitse asiasta, mutta pyhiin paikkoihin mentäessä saa länkkärituristikin pukeutua perinteiseen longyihin tai pitkiin housuihin ja jättää kengät aulaan.

Heti lentokentällä maahan saapuessamme silmiimme pisti se, että myös miehet käyttivät hametta. Myanmarissa niin naiset kuin miehet käyttävät longyi nimistä vaatekappaletta. Longyi on parimetrinen kangaspala, joka on ommeltu päistä yhteen. Kangas kiedotaan vyötärölle. Naiset työntävät ylimääräisen kankaan yläosan vyötärön sisäpuolelle, miehet solmivat yläosan kankaan löysät päät eteen vyötärölle. Meille on jäänyt pieneksi mysteeriksi miten kankaat saa sidottua vyötärölle niin sujuvasti. Kenenkään longyi ei ole tippunut nilkkoihin kävellessä tai pallopelejä pelatessa. Yllättävän moni nuori mies käyttää edelleen longyitä. Luulimme, että maan avautumisen myötä farkut ja muut länsimaiset vaatteet olisivat löytäneet nuorison. Ilmeisesti trooppisissa keleissä longyi on äärimmäisen kätevä. Olemme nähneet nuorisoa pukeutuvan rokkarinahkatakkeihin ja longyihin.

Hameita käyttävien miesten lisäksi katseemme kiinnittyivät ihmisten poskilla loistaneeseen keltaiseen maaliin. Niin miehet, naiset kuin lapsetkin sipaisevat keholleen thanakaa. Thanaka on vaaleankeltaista kosmeettista ainetta, jota saadaan thanaka-puusta. Aineella on ilmeisestikkin ihoa silentävä vaikutus sekä se suojaa auringolta. Toiset sipaisevat thanakaa korostaakseen vaikka poskipäitään, toiset levittävät sitä koko keholleen. Nuoremmilla naisilla näkee myös meille tuttuja meikkejä kasvoillaan. Markkinapaikoilla myytiin thanakaa pieninä klapeja muistuttavina paloina.

Ihmetystä herättivät asfaltilla näkyvät verenroiskeita tai Pollockin töitä muistuttavat punaiset kuviot. Onneksi kyseessä eivät kuitenkaan olleet liikenneonnettomuudet vaan paikallinen pahe, betel pähkinä. Melkein jokaiselta nurkalta saattaa löytää kojun, jossa tarjotaan lehteen käärittynä betel-pähkinää ja tupakkaa. Yhdistelmä sullotaan suuhun ja pureskellaan. Betel nostaa syljentuotannon uusiin sfääreihin, jonka saatoimme havaita joka paikassa näkyvinä punaisina jälkinä. Syljentuotannon lisäksi betelin käyttäjää piristää tummanpunaisiksi muuttuva hammaskalusto ja irtoavat hampaat. Annika meinasi pudota fillarin penkiltä nähdessään ystävällisen vanhan herrasmiehen leegot tämän tullessa juttelemaan.

Myanmarilaiset ovat innokasta jalkapallokansaa. Paikallisotteluissa on tunnelmaa ja ihmiset kannattavat omiaan joskus nyrkkitappeluinkin. Mikko halusi päästä katsomaan jalkapalloa, kun kerran tänne asti oltiin tultu. Yangonin Juna-aseman vieressä oli iso jalkapallostadioni. Pienen etsinnän jälkeen löysimme vahtimestarin, joka ei puhunut englantia. Vahtimestarin seurana oli noin seitsenkymppinen entinen jalkapalloilija, joka suorastaan innostui meidän kiinnostuksesta paikallista jalkapalloa kohtaan. Hän oli itsekkin pelaillun noin viisikymmentä vuotta sitten maajoukkuetasolla. Myanmar oli kultaisella kuusikymmentäluvulla Aasian parhaita joukkueita. Nykyisin taso ei ole enää aivan yhtä korkea.
Entinen jalkapallotähti halusi esitellä meille stadionin, vaikka siellä oli par´aikaa menossa salaojitustyöt. Kenttää yritettiin kunnosta kohti kansainvälisiä vaatimuksia. Katsomoista osa oli katettu. Penkit olivat puuta ja varmasti samoilta ajoilta peräisin kun paikallisen jalkapalloilun huippuhetket. Oppaamme harmitteli kovasti, ettei Yangonissa ole enää lapsille paikkoja, joissa pelata. Kaikki tyhjät tontit ja kentät on rakennettu täyteen.

Jalkapallon lisäksi myanmarilaisten ykköslajeja on chinlone. Niin pienissä kuin isoissa kaupungeissa ihmiset kerääntyvät rinkiin potkimaan kovaa rottinkista palloa. Pallo on noin kymmenen senttimetriä halkaisijaltaan. Pelin ideana, luultavasti, on pitää palloa mahdollisimman pitkään ilmassa potkimalla palloa eri jalan osilla. Palloa voi "potkaista" kantapäällä, jalkapöydällä, polvella, säärellä, otsalla, niskalla... Toisinaan pallopeliä pelaillaan myös potkimalla palloa lentopalloverkon yli. Pallopeli on koko kansan tai ainakin kaiken ikäisten miesten harrastus. Olimme nähneet peliä pelattavan myös muissa Kaakkois-Aasian maissa, mutta Myanmarissa peli on kaikista suosituin.

Vielä kaksi vuotta sitten edes Yangonissa ei ollut luotettavasti toimivia pankkiautomaatteja. Nyt maan avauduttua automaatit ovat joka puolella. Heti lentokentän halleissa oli rivissä useampia pankkiautomaatteja, joten saimme paikallista valuuttaakin heti ison tukon lompakkoon. Nostaessa noin 180 euroa sai kolmen sentin paksuisen nipun paikallisia seteleitä. Suurimman setelin arvo oli 5000 kyattia eli noin 3,75 euroa. Yritä siinä sitten huomaamattomasti tunkea rahoja pieneen lompakkoon. Pankkiautomaatteja löytyi Yangonista kymmenittäin ja niiden käyttämä vaihtokurssi oli jopa parempi kuin rahanvaihtopisteiden tarjoama. Uuden karheat ja suorat dollarimme säästimme seuraavia kohteita varten, sillä joka paikassa kävi maksuvälineenä paikallinen valuutta.
Ennen automaattien ilmestymistä katukuvaan matkailijat toivat mukanaan sen summan rahaa mitä ajattelivat tarvitsevansa matkan aikana. Virallisten rahanvaihtopisteiden käyttämä kyatin kurssi oli murto-osa siitä, minkä sai vaihtamalla kadulla. Meillekkin rahanvaihtoehdotuksia sateli, mutta onneksemme saimme kieltäytyä. Ylein turistien huijaus on ollut se, että turisti antaa kaksi tai useamman 100 $ setelin ja rahanvaihtajan käsissä osa seteleistä vaihtuukin yhden taalan seteliksi.

Meille intialaisen ja nepalilaisen ruuan ystäville ei ollut vaikeaa tutustua myanmarilaiseen ruokakulttuuriin. Me rakastamme erilaisia curry-ruokia, joten täällä riitti syömistä. Ravintoloiden edustalla on tyypillisesti useampi kattila, johon katsomalla voi valita ruokansa.
Ruokalistoja, ainakaan englanniksi, ei juuri näkynyt. Kattiloista pöytään on useimmiten löytynyt joko kanacurrya tai muttoncurrya. Ravintolat tuovat lähes aina alkuruuaksi keiton, jossa on suolainen vahva liemi. Pääruuat tuodaan pöytään pienissä kulhoissa, kun taas riisiä tuodaan ruokailijalle syvä lautanen kukkurallaan. Pöytään tuodaan myös lautasellinen salaattia, kurkkua ja munakoisoa sekä minttua ja muita yrttejä. Paikalliset popsivat ruokaa käsin, me ollaan pyritty syömään haarukalla ja lusikalla. Ruoka on ollut todella hyvää. Tulista ruoka ei tyypillisesti ole, mutta pöydässä on useimmiten jonkilaista tulista lisäkettä, jotta ruoka on saatu maustettua myös Mikon makun sopivaksi.  Nälkä ei ravintoloissa koskaan jäänyt, sillä aina lautasen tai kulhon tyhjennettyä tarjoilija kipaisi hakemaan lautaselle täydennystä. Muutaman kerran jälkeen opimme jättämään lautaselle aina pikkaisen ruokaa.

Ravintola ruoka oli kaikissa käymissämme paikoissa rikollisen halpaa, ruokailu juomineen oli 75 sentistä 3,5 euroon.
Katuruokaa kokeilimme lähes päivittäin. Iltaisin noin viidestä kahdeksaan kaupunkien kaduille ilmaantuu pieniä ravintoloita, joissa on yhdestä kahteen ruokalajia tarjolla. Yhtenä iltana löysime todella herkullista nuudelia intialaisilla mausteilla höystettynä. Ruoka maksoi meiltä molemmilta yhteensä 70 senttiä. Toisena iltana herkuttelimme parin kymmenen sentin hintaisilla letuilla. Paikalliselta marketilta löysimme myös uunijussia eli ternimaidosta tehtyä uunijuustoa muistuttavaa herkkua.
Paikallinen erikoisuus, jonka jätimme kylläkin väliin, on sian sisäelimien laittaminen tikunpäähän ja dippaaminen kuumaan liemeen. Kiinassa kokeilimme riittävästi suolia ja maksoja, joten päätimme vältellä näitä. 

Brittiläiset siirtomaaherrat ovat jättäneet Yangoniin vahvat jäljet. 1850-luvulta saakka britit hallitsivat Yangonin aluetta Britanian Intiassa. Yangonin kaupunkiin rakennettiin suuri määrä brittiläistyylisiä rakennuksia. Vieläkin niiden tuntumassa kävellessä ei ole hankalaa kuvitella olevansa Lontoossa. Postitoimisto, Strand hotelli tai vaikka vanha oikeustalo ovat loistavia esimerkkejä koloanistista rakentamisesta Myanmarissa. Yangonista tuli varsin kansainvälinen kaupunki brittihallinnon aikana. Muutamassa vuosikymmenessä burmalaisten sijaan kaupungin väestöstä suurin osa oli intialaisia ja kiinalaisia.

Reissun aikana on ikäväkseen joutunut huomaamaan, että aivan liian monella ystävällisellä ihmisellä on ketunhäntä kainalossa. Olemme oppineetkin epäilemään kaikkia ystävällisiä ihmisiä eri tasoisiksi huijareiksi. Myanmarissakin hymyileviä postikortinmyyjiä, rahanvaihtajia ja bussilipun ostossa auttamisen tahtoisia immeisiä löytyi, mutta yllätykseksemme löysimme jo ensimmäisinä hetkinä Yangonista useita aidosti hyväntahtoisia ihmisiä. Majapaikkamme hississä useampi talossa asuva nainen kyseli miten olemme viihtyneet heidän maassaan. Kadulla meidät pysäytti yksi hyvää englantia puhuva eläkeikään ehtinyt mies. Hän halusi kertoa meille vinkkejä Yangoniin ja muualle maahan. Hän toivoi meidän viihtyvän hänen maassaan ja kertovan myös ystäville Suomeen kauniita asioita Myanmarista.