Bira oli aika hyvästellä ja palata takaisin Makassarin kaupunkiin. Jälleen hiukan epäluuloisina hyppäsimme kijangin penkeille. Heti alkumatkasta kuski kierteli jokaisen pienen tönön mitä Pantai Biran kaupungin lähettelyvillä oli. Matkalta kerättiin mukaan niin rahaa, paketteja kuin myös kana. Yhdestä osoitteesta etupenkille istahti mummeli.  Matkan edetessä ilmeni ettei autossa toimi startti, puhallin eikä toinen pyyhkijä. Auton sammuessa täytyi auto tietenkin työntää käytiin. Sateen sattuessa (joita sadekaudella riittää) kuski pyyhki rätillä tuulilasia sisäpuolelta.

 

Makassariin päästyämme satoi kuin aisaa. Kijangista noustessa vettä oli kadulla nilkkaan saakka. Vettä satoi ja sähköt olivat katki suuresta osaa kaupunkia. Päätimme jättää kaupungit kuuluisat buffalokeitot ja grillatut kalat väliin, mikään ruoka ei voinut olla kuravellissä kahlaamisen arvoista. Joskus on vaan ihan kiva löhötä hotellihuoneessa ja ihmetellä paikallisia telkkarikanavia.

 

Aamutuimaan lähdimme jatkamaan matkaa kohti Tanah Torajaa ja Rantepaon kylää. Bussi oli yllätykseksemme uudehko ja mukava. Bussissa oli toki joka penkki täynnä ja matkatavaroiden lisäksi kanssamatkaajilla oli mukana suuria riisisäkillisiä jos jonkinlaista tavaraa. Selvästi oltiin palaamassa isolta kylältä shoppailureissulta. Bussimatkan kesto oli meille pieni arvoitus, eri tietolähteiden mukaan matka pitäisi kestää noin kahdeksasta tunnista kolmeentoista. 

 

Rantepaon majapaikan isännän oli tarkoitus noutaa meidän bussiasemalta, sanoimme ilmoittavamme matkan varrelta tarkempaa aikataulua. Bussimatkan aikana totesimme, ettei meidän indonesialaisesta prepaid-numerosta voi soittaa eikä suomalaisissa liittymissä ollut kuuluvuutta. Kukaan kanssamatkustajista ei tietenkään puhunut englantia. Bussimme ajeli rauhallisesti kymmenessä tunnissa Rantepaoon, jossa isäntä oli kahden pienen poikansa kanssa ehtinyt odottaa tunnin verran. Nolotti aikas paljon. Pojat ja isäntä olivat kuitenkin kaikesta odottamisesta huolimatta hymyssä suin meidän saapumisesta. 

 

Tanah Torajan kuuluisin turistinähtävyys on hautajaisjuhlat. Kyllä, hautajaisjuhlat. Erittäin vieraanvaraiset ihmiset toivottavat myös turistit tervetulleiksi heidän tärkeimpään juhlaansa, joihin he valmistautuvat käytännössä koko elämänsä ajan. Alueen väestö on pääosin katolisia, mutta  kristillisyyden kanssa kuitenkaan perinteessä ei juurikaan ole tekemistä vaan juhlan juuret ovat animistisuudessa. Juhla on perua ajalta ennen kuin kristinusko tai islam levisivät alueelle. Onkin mielenkiintoista, että Tanah Torajan muslimit pitävät samanlaiset hautajaisjuhlat kuin kristityt.Majatalon isäntämme oli koulutukseltaan antropologi. Hän tunsi hyvin alueen historian ja kulttuurin niin koulutuksensa kuin uskonsa puolesta. Kaverin ammattitaito lumosi meidät niin, että päätimme palkata hänet meidän oppaaksi pariksi päiväksi. Kaikkiin hänen esittelemiinsä paikkoihin olisi varmasti päässyt omin päinkin, mutta oppaan neuvoilla osasimme käyttäytyä oikealla tavalla kussakin kohteessa.

 

Ensimmäisenä päivänä hyppäsimme mopedien selkään ja lähdimme hurauttelemaan oppaan perässä. Annikaa alkoi jo ensi metreillä pelottaa mopoilu. Opas ajelutti meidät kiireisten markkinoiden läpi paikkakunnan leveintä tietä pitkin. Annikasta tuntui, että ihmisiä vaan putkahteli ylittämään tietä milloin mistäkin. Onneksi käännyimme muutaman kilometrin päästä kapealle metsätielle. Oppaamme ajelutti meitä pienempi teitä ihmettelemään riisipeltoja, paikallisia erikoisia rakennuksia, luolia, kallioihin ja puihin tehtyjä hautoja. 

Opas oli silmin nähden ylpeä omista kotikonnuistaan. Erityisen ylpeänä hän esitteli meille tuttujen maanviljelijöiden suuria puhveleita ja alueen perinteisiä rakennuksia. Poikkesimme tienvarressa olleeseen taloon, jonka pihapiirissä oli kolme perinteistä Torajalaista taloa ja useita riisinkuivatusvajoja. Perinteisten rakennusten kattojen muoto muistutti venettä tai puhvelin sarvia, tulkitsijasta riippuen. Rakennusten seinät olivat täynnä erilaisia kaiverruksia. Kaiverruksissa toistuivat usein puhvelin, kanan ja sian kuvat. Kyseessä oli selvästi vauras talo, sillä päärakennuksien seinustoilla oli useita puhvelin sarvia rivissä. Puhvelinsarvet kertovat siitä, kuinka monta puhvelia talon hautajaisissa on uhrattu. Aiemmin sarvien lukumäärä kuvasti hautajaisten lukumäärää, mutta oppaamme mukaan nykyisin perheet kiinnittävät jokaiset sarvet seinälle. 

Pihapiirissä oli myös tumma riuska puhveli. Puhvelia kasvatetaan vain hautajaistarkoitukseen. Eläintä ei raaskita stressata työnteolla. Puhveli pestään muutaman kerran päivässä ja sille syötetään parasta mitä on tarjolla. Puhvelit saavat liikuskella pelloilla vapaasti, mutta kerran päivässä ne sidotaan tolppaan tunniksi pariksi. Tolppaan sitomisella pyritään vahvistamaan eläimen hartioita.Puhvelit ovat rahaakin tärkeämpiä Tanah Torajalaisille. Oppaamme kertoi meille, miten tärkeää on saada hankittua juuri oikeanlaisia puhveleita hautajaisia varten. Täytyy olla kippurasarvista, valkoista, sinisilmäistä, mustia valkoisilla läikillä jne jne. Juhlapuhvelit eivät ole mitään halpoja eläimiä, parhaiden eläinten hinnat liikkuvat jopa kymmenissä tuhansissa euroissa.

 

 

 

 

 

 

Mopoilimme oppaamme perässä katsomaan neljää erilaista hautapaikkaa. Vähemmälläkin olisimme ehkä ymmärtäneet asian, mutta oppaamme vaikutti olevan niin tohkeissaan paikkoja esitellessään, ettemme kehdanneet sanoa ei. 

Ensimmäinen hautapaikka oli perinteinen kallioseinämä, johon oli louhittu kullekkin suvulle oma hautakolo. Mitä vauraampi suku sitä isommat hautamuistomerkit. Jos kuolleen hautajaisissa on uhrattu yli 24 puhvelia, saa vainaja haudan suuaukolle itseään muistuttavan, puisen veistetyn ukon. Annikaa hautamuistomerkit muistuttivat suomalaisista vaivaisukoista.

 

Opas esitteli meille luolaan tehdyn hautapaikan. Luolassa oli satoja pääkalloja, ”vaivaisukkoja” ja todella vanhoja ruumisarkkuja. Jos arkku mätänee alta ja luut valahtavat maahan, pitää suvun kerätä luut yhteen kasaan hieman sivummalle. Näille tyypeille kuolema ei todellakaan ole tabu. Luolaan ei oltu haudattu ketään enää miesmuistiin, mutta perinteet velvoittavat sukuja pitämään vanhoista haudoistaan huolta joten paikka ei tuntunut hylätyltä. Tähän luolaan haudatut olivat alueen tärkeimpiä henkilöitä, hallitsijoita ja muita silmäätekeviä.

 

 

 

 

 

Uskomuksen mukaan hautaamattomien ihmisten sielut jäävät vangiksi tähän maailmaan, eivätkä pääse tuonpuoleiseen. Lapsille, joiden hampaat eivät ole vielä puhjenneet, ei tarvitse kuitenkaan järjestää massiivia hautajaisia. Lapsen ruumis ”haudataan” puun sisään. Puuhun kaiverretaan heti lapsen kuoltua aukko, johon lapsen ruumis laitetaan. Paikallisten uskomusten mukaan puun kasvaessa korkeuksiin pääsee lapsi lopulta taivaaseen. Nykyisin lapsikuolleisuus on huomattavasti pienempää kuin aiempina vuosikymmeninä. Aiemmin lapsikuolleisuuden ollessa korkeampi, oli ilmeisesti keksittävä halvempi keino lasten hautaamiseen. Jos lapsillekin olisi järjestetty mahdottoman isoja hautajaisia, olisi puhvelit kuolleet sukupuuttoon.

 

Tanah Torajalta muualle muuttaneet osallistuvat hautajaisseremonijoihin. Oppamme kertoi miten Australista tai Amerikasta on kuolleita kuljetettu haudattavaksi heidän laaksossaan. Hän kertoi myös tarinoita esimerkiksi viime vuonna sattuneissa kuolleista torajalaisista. Heidän sielunsa on kuulemma saatu kaapattua haudattavaksi kiipeämällä vuoren huipulle ison kankaan kanssa. Kangasta on heilutettu ilmassa ja näin saatu tuulesta sielu kiinni.

 

Retkemme lopuksi poikkesimme vielä ihmettelemään perinteistä taloa. Perinteisiin taloihin rakennetaan aina huone, joka on tarkoitettu sairaille suvun jäsenille. Sairaalla tarkoitetaan tässä tapauksessa niitä, jotka meidän länsimaisten ihmisten mielestä ovat kuolleita. Perinteen mukaan tämä menehtynyt sairas balsamoidaan ja viedään sairashuoneeseen. Talossa käyvät vieraat käyvät aina tervehtimässä sairasta ja tuovat hänelle tupakkaa. Suku tarjoilee sairaalle ruoan ja kertoilee kuulumisiaan. Suvulla saattaa olla useita sairaita samaan aikaan säilytyksessä, sillä kalliiden hautajaisten järjestämiseen pitää säästää rahaa. Toisinaan sairas odottaa suvun rahan keräystä kymmenenkin vuotta. 

 

Kotimatkalla oppaamme bongasi tienvarresta haustajaisvalmistelut. Me pääsimme ihmettelemään erään suvun rakennusprojektia. Hautajaiset eivät ole mitkään lähisuvun kekkerit, vaan juhlallisuuksiin osallistuu tyypillisesti viiden päivän aikana useampi tuhat henkeä. Jokaiselle vieraalle pitää löytää istuin ja osalle myös majapaikka. Kuukausi ennen hautajaisia suku alkaa rakentaa banbusta väliaikaisia katoksia vieraita varten. Vierailemassamme paikassa oli rakennettu noin sata kymmenen neliön kokoista katettua aitausta. Hautajaispaikkana toimi suvun kotipiha. Pihan keskelle oli jätetty tila hautajaisten ohjelmanumeroille ja ruuanlaitoille. Muutoin piha oli täynnä katoksia. 

 

Toisena päivänä oppaamme vei meidät hautajaisiin. Olimme saaneet ohjeeksi pukeutua tummiin vaatteisiin. Moporetken ensimmäinen pysäkki oli kioski, josta ostimme tuomisia omaisille. Oppaamme ohjeen mukaisesti ostimme kartongin verran tupakkaa. Indonesiassa noin 80 % aikuisista miehistä polttaa tupakkaa ja tupakointi kuuluu erityisesti myös hautajaismenoihin. Haustajaispaikalle päästyämme oppaamme johdatti meidät katselemaan toimitusta. Yllätykseksemme oppaamme oli merkittävä mies ja vainaja oli hänen ystävänsä isä. Meidät kutsuttiin istumaan katokseen, jossa vainajan leski istui arkun vieressä. Esitimme suruvalittelumme ja jäimme toiselle puolelle katosta ihmettelemään maailman menoa.

Hautajaisiin saapuvia sukuja kulki ohitsemme. Viereisen katoksen alla miehet nauroivat, lauloivat ja tanssivat. Ihmiset olivat kovin rennon oloisia. Oppaamme kertoi, että vainaja oli kuollut noin vuosi aikaisemmin. Hänen ”sairastuttuaan” hänelle oli järjestetty surullisemmat juhlat ja nyt näin vuoden kuluttua oli aika juhlia vainajan taivaaseen pääsyä.

Ohitsemme kannettiin sikoja, joiden jalat oli köytetty bambukeppiin. Hetkeä myöhemmin esiin tuotiin puhveli. Tarkemmin katseltuamme ympärillemme näimme ainakin parisen kymmentä puhvelia. Kyseessä oli ilmeisesti siis rikas suku. Opas esitteli meidät suvun päämiehelle, jolle ojensimme tupakat. Opas keskusteli hänen kanssaan alueen paikallispolitiikasta. Kesken hautajaisten oli sopiva hetki murehtia korruptiota ja kristittyjen huonoa asemaa muslimimaassa.

Kentällä katoksemme alapuolella alkoi viidakkoveitset heilua. Paikalliset isännät alkoivat pistää sikaa hengiltä. Kymmenkunta miestä teurastivat sikoja kaiken kansan edessä. Sianlihaan sekoitettiin mausteita ja laitettiin bambukepin sisään. Bambukepit laitettiin paistumaan nuotiolle muutamaksi tunniksi. 

 

 

 

 

 

Paikalliset Martat tai kotitalousnaiset kiertelivät katoksissa tarjoilemassa teetä ja kahvia. Pikku hiljaa aamun vaihtuessa iltapäivää alkoi miehillä näkyä pulloja kädessä, joissa ilmeisesti oli jotakin miestä väkevämpää keitosta. Meillekin tarjoiltiin bambussa paistettua possua. Leski halusi syödä aterian meidän kanssamme. Lautasen virkaa toimitti jonkun lapsen vanha matematiikan koepaperi, johon keräsimme riisiä ja possua. Ruoka oli todella hyvää, aikamoista lähiruokaa.

 

Ruokailun jälkeen arkku nostettiin katokseen, jossa sitä kuljeteltiin pitkin kylänraittia. Arkun taakse asettui suku punaisen liinan alle. Suvun perään tielle lähti kävelemään muut vieraat ja puhvelit. Arkun kantajat lauloivat ja ilakoivat. Asiaan kuului se, että arkkua piti ravistella ankarasti. Kierroksen jälkeen arkku aseteltiin korkeimpaan katokseen. Paikallinen puheenpitäjä lausui puheen, jossa oppaamme mukaan kerrottiin vainajan eri vaiheista ja annettiin toimintaohjeita vieraille. Tässäkään juhlassa ei ole sopivaa juoda itseään liian humalaan tai aloittaa spontaania painikisaa naapurikylän vieraiden kanssa.

 

 

 

 

 

 

Puheen jälkeen tapettiin puhveli. Erityinen puhvelin teurastamiseen erikoistunut mies saapui paikalle lyhytteräisen viidakkoveitsen kanssa ja avasi puhvelin kaulavaltimon. Hetkeä myöhemmin puhveli oli jo maassa nyljettynä ja hautajaisvieraat alkoivat jakaa lihaa keskenään. Me ei otettu omaa palaa mukaan.

 

1970-luvulla National Geografic esitteli hautajaisperinnettä dokumenttisarjassa ja siitä lähtien turisteja on virrannut alueelle. Rantepao on turistisin Tanah Torajan läänin kylistä. Hetkittäin turistejen suuren vaikutuksen alueella huomasi. Illalla ravintolaa etsiessä huomasi, että kaikki englannin kieltä taitavat olivat koulutettuja oppaita. Pientenkin kylien lapset osasivat kerjätä karkkia ja rahaa. Toisaalta oli mukavaa kierrellä tutustumassa tähän perinteeseen, kun oli helppoa löytää ammattitaitoinen opas. Kaikesta turismista huolimatta alue on elävä eikä lainkaan museomainen. Ihmiset todella uskovat heidän perinteisiin.