Melbourne ei ollut erityisen lämmin saatika aurinkoinen. Kylmä tuuli puhalsi kaupungin kaduilla ja me tropiikin lämpöön tottuneet lähdimme oitis ostamaan pipoja, kaulahuiveja ja tennareita. Varvastossuilla ja t-paidoilla ei Australian syksyssä pärjää. Singaporessa lämpötila oli noin 35 astetta, joka tuntui meistä oikein miellyttävältä ehkä hitusen kuumalta. Melbournen 15 astetta tuntui kamalan kylmältä. Sää muistutti kovasti Suomen kauneimpia syyspäiviä. Päivällä petollisen mukavan lämmintä auringossa, mutta illalla lämpötila laskee alle kymmenen asteen.

Melbourne miellytti meitä heti ensi kohtaamisella. Kaupunki oli lämmin henkinen ja erittäin turisti ystävällinen. Katusoittajat ilahduttivat kulkijoita ja usein soittajien ympärille oli kerääntynyt useamman kymmenen hengen yleisö. Itsekkin jäimme kuuntelemaan useampaa soittajaa haltioituneena. Aivan keskusta-alueella oli ihania kujia täynnä katutaidetta. Meistä tuntui, että Melbournessa tapahtuu kokoajan jotakin. Melbourne oli ensimmäinen kaupunki reissullamme, jossa voisimme kuvitella asuvamme pitempiäkin aikoja. Meitä miellytti ihanat persoonalliset ravintolat ja kahvilat. Löysimme useita ihania pieniä kauppoja, joihin olisi helposti tullut sijoitettua koko jäljellä oleva matkakassa, jos rinkassa olisi ollut yhtään tilaa jäljellä.

Satuimme Melbourneen juuri sopivasti eduskuntavaalien ennakkoäänestyspäivänä. Annikan lukiokaveri Kerttu oli myös samoihin aikoihin lomailemassa Melbournessa. Päätimme lähteä yhdessä tuumin etsimään Suomi-taloa kaupungin läntisistä kaupungin osista. Kerttu oli etukäteen selvittänyt miltä asemalta junat kulkevat. Keskustasta Suomi-talolle ei päässyt suoralla yhteydellä. Useamman vaihdon jälkeen luulimme olevamme viimeisessä junassa ennen määränpäätämme. Aloimme ihmetellä pitkiä pysäkinvälejä ja pelloilla lauduntaneita lehmiä. Totesimme hypänneemme pitkän matkan junaan lähijunan sijasta ja poistuimme junasta seuraavalla Little Riverin asemalla.

Takaisin päin menevää junaa odottelimme puolisen tuntia ja junassa meidät löysi onneksemme avulias lipuntarkastaja. Hän ymmärsi turistien huolen ja yritti parhaansa mukaan neuvoa meille reittiä. Meillä oli aikamoisia vaikeuksia ymmärtää herran sepustusta, sillä kukaan meistä ei ollut vielä totuttautunut aussien englannin aksenttiin. Epämääräisillä vinkeillä pääsimme kuitenkin lopulta oikealle juna-asemalle ja juoksimme Suomi-talolle. Olimme juuri parahiksi paikalla, pari minuuttia ennen ennakkoäänestyspaikan sulkeutumista.

Mikko etsi ehdokkaansa numeroa Helsingin vaalipiirin listalta ja Annika omaansa Satakunnan listalta. Laput oli nopeasti täytetty ja palautettu virkailijalle. Suomi-talolla oli myös pieni kauppa, josta saimme täydentää turkinpippuri ja salmiakki varastojamme.

Kerttu houkutteli meidät äänestyksen jälkeen kengurupurilaisille. Pitihän kunnon Australia-turistin päästä maistamaan kengurua. Jälkikäteen olemme kuulleet, ettei kengurua kannattaisi syödä missään nimessä jauhelihapihvin muodossa. Kenguru maistui vähän samalta kuin hevonen. Pihvi oli tiivis ja kohtuullisen kuivahko. Burgerissa täytteiksi oli laitettu sipulin ja juuston kaveriksi myös punajuurta. 

Aasiassa kokkasimme aniharvoin. Ravintolaruoka oli todella halpaa ja majapaikoissa oli todella harvoin kunnollista keittiötä tarjolla. Ruoka on Australisaasa vieläkin kalliimpaa kuin Suomessa. Me olimme ehtineet tottua Aasian edulliseen hintatasoon, joten Melbournen ravintoloiden ja ruokakauppojen hinnat suorastaan järkyttivät meitä. Melbournessa hostellimme keittiö oli loistava ja paloimme innosta päästä jälleen laittamaan itse ruokaa. Suuntasimme Queen Victoria Marketille ostoksille. Aamupäivästä torilla riitti tohinaa. Tori on avattu jo 1878 ja edelleen kuulemamme mukaan melbournilaiset käyvät päivittäin torilla ostamassa kalat, lihat kuin kasviksensa. Kauppahallin hinnat ovat kohtuulliset ja itseasiassa ainakin meidän ostamien tuotteiden kohdalla halvemmat kuin tavallisessa ruokakaupassa.

Meidän ruokaostokset lähtivät hiukan käsistä. Hostellille palatessa meillä oli molemmilla molemmissa käsissä isot kassilliset tavaraa. Taisimme herättää keittiössä hiukan huomiota suurellisilla kokkauksilla. Tavallisesti hostellin keittiössä väki näytti keittävän makaroonia ja valmista tomaattipastakastiketta purkista. 

Olemme molemmat innokkaita elokuvien katsojia ja kumpaakin kiinnostaa myös elokuvahistoria. Melbournessa kävimme ilmaisessa Australian Center for the Moving Image (ACMI) museossa. Liikkuvan kuvan museossa oli tarjolla erinomainen perusnäyttely, jossa oli esillä elokuvan historiaa, vanhoja tietokonepelejä, austalialaisia elokuvai ja tv-sarjoja sekä elokuvatekniikkaa. Perusnäyttelyn vieressä oli mielenkiintoinen kokoelma elokuvia, joissa kuvattiin Australiaaa ensimmäisessä maailmansodassa.

Muutaman päivän aikana kävelimme pitkin poikin keskustan katuja. Kaupungissa oli selvästi havaittavissa eri kansalaisuuksien alueita. Lähes jokaisesta isommasta kaupungista löytyvän Chinatownin lisäksi poikkesimme ainakin italialaisessa ja kreikkalaisessa kaupunginosassa. Kreikkalaisia on muuten Melbournessa todella paljon. Meille useampi väitti, että Melbourne on suurin kreikkalainen kaupunki Ateenan jälkeen.

Yksi lempparipaikoistamme Melbournessa oli Fiztroyn kaupunginosa. Paikallisopas Jenni vei meidät ja Kertun ihmettelemään Naked for Satan-ravintolan kattoterassille auringonlaskua ja kaunista kaupungin silhuettia.  Fiztroyin kadut pursusivat pieniä sympaattisia liikkeitä, joissa olisimme tahtoneet kaikissa poiketa. Onneksi matkabudjetti ei antanut mahdollisuutta kuin hypistellä ja ihmetellä asioita.

Mikon kaveri Eve asustelee tätä nykyä Melbournessa. Yritimme lähteä yhdessä keikalle, mutta jotenkin kummasti me jumituimme istumaan iltaa kiinalaiseen ravintolaan. Even kanssa oli mukava rupatella niitä näitä ja kuulla Australiasta australialaiselta. Meitä lohdutti kummasti se, että Eve kertoi hänenkin mielestä australialaisen englannin aksentin olevan hiukan haastava. Hän oli itsekkin joutunut euroopassa vaihtamaan puhetapaansa. Me olimme jo muutaman päivän ehtineet kuvitella, että meidän englannin taito on täysin kadonnut Aasian mantereella.

Pitkähköltä tuntuneen venematkan jälkeen vaihdettiin Wakaissa venettä. Lähdimme vielä yhdeksi yöksi Kadidirille Black Marliniin. Siellä meitä odotti pyykkipussimme ja useampikin ihminen, joka oli luullut meidän saapuvan hiukan aikaisemmin takaisin. Heti Kadidirille päästyämme Una Una tuntui entistä ihanammalta. Huoneemme oli likainen ja aika kurjassa kunnossa. Onneksi meillä oli edessä yksi toiminnan täyteinen ilta ja yö. Paratiisisaaren loistavat siistit bungalowit tuntuivat paremmilta kuin olimme saarella käsittäneetkään.

Nyrpeällä naamalla emme kuitenkaan kauaa jaksaneet olla. Mikko pääsi saapumispäivänä sukeltamaan kahdesti. Ensiksi luvassa oli sukellus läheisellä riutalla ja illan kohokohtana yösukellus. Riuttasukellus oli kyllä hieno, mutta Una Unan jälkeen rima oli korallien osalta kohonnut sfääreihin, eikä mitään unohtumatonta jäänyt tältä riutalta mieleen. Vähemmän kalaa ja korallia kuin Una Unalla. Yösukellus oli Mikon ensimmäinen, joten touhun periaatteet käytiin läpi ajan kanssa ennen veteen hyppäämistä. 

Yösukelluksessa pidetään koko ajan lamppua toisessa kädessä ja käsimerkkejä näytetään vain yhdellä kädellä, normaalin kahden sijaan. Tästä syystä käytössä on eri käsimerkit kuin normaalisti. Myös turvallisuuden kanssa ollaan tarkempia kuin päiväsukelluksessa ettei ryhmä joudu pimeässä meressä erilleen. Kouluttaja tarkasti iltahämärissä Mikon ja toisen yösukeltajan varusteet, jonka jälkeen loikkasimme pimeään mereen. Yösukellus oli kuin laskeutuminen vieraalle planeetalle, vihreän hohtoisessa valokeilassa näkyy pohjahiekan muodostamamia minidyynejä ja kaikkialla ympärillä pelkkää mustaa. Kolusimme hiekkapohjaa verkkaiseen tahtiin ja lähes tulkoon joka neliömetriltä löysimme jotakin mielenkiintoista, pienen pieniä katkarapuja tai seepioita, mustekaloja tai aivan tavallisia meren pohjan kaloja. Kaikki näyttää aivan erilaiselta yön pimeydessä. Kouluttaja oli todella hyvä bongaamaan mikrokokoisia merieläimiä hiekan ja kivien seasta. Yösukellus oli yksi Mikon parhaista sukelluksista ikinä, todella ikimuistoinen. 

Black marlinia ja Kadidiria voimme suositella sukeltajille, jotka pitävät muck -kohteista, yösukelluksista tai joita kiinnostaa hyväkuntoinen toisen maailmansodan pommikoneen hylky. Korallista ja suurista kaloista kiinnostuneille Una Una on Togeanin kohteista paljon mielenkiintoisempi.

Olemme muutamaan kertaan reissun aikana törmänneet samoihin tyyppeihin yhä uudelleen ja uudelleen. Kadidirilla tapasimme saksalaisen Johanneksen, johon olimme tutustuneet Baikal-järvellä Venäjällä. Yli puoli vuotta oli reissua ehtinyt kulua välissä ja reittimme olivat olleet täysin erilaiset, mutta siitäkin huolimatta tiet kohtasivat Togeanilla. Reissu varmasti muuttaa ihmistä ja totesimmekin tavanneemme aivan erilaisen tyypin Venäjällä. 

Seuraavana päivänä palasimme jälleen kerran Wakaisiin ja ostimme liput illalla lähtevään Gorontalon yölauttaan. Lautalla oli useampaa eritasoista majoitusta. Toiset äveriäämmät ostivat henkilökunnan hyttejä käyttöönsä, meille riitti halvimmat makuupaikat laivan laverilta. Näiden lisäksi olisi ollut tarjolla myös istumapaikka laverien vierestä tai bisnesluokasta. Yö kului torkkuessa laverilla sivusilmällä omista laukuista huolehtien. 

Lautta rantautui Gorontaloon neljän ja viiden välillä aamulla. Silmät sirrissä lähdimme etsimään tuktuk-kyytiä keskustan majapaikkoihin. Hotelliin päästyämme emme suinkaan menneet suoraan nukkumaan vaan olihan sitä päästävä nettiä käyttämään parin viikon netittömyyden vuoksi. Sähköpostien lukeminen tuntui oikeastaan aika virkistävältä pitkän ajan jälkeen.

Nettiyhteyden lisäksi Gorontalossa oli pizzeria. Kolmisen viikkoa meidän lounas ja illallinen oli ollut lähes pelkästään riisiä ja paistettua kalaa tulisella sambal-kastikkeella höystettynä. Suolainen ja rasvainen salamipitsa maistui ehkä paremmalta kuin se olikaan.

Länsimaisten herkkujen jälkeen oli jälleen aika palata paikallisen sapuskan pariin. Näin jälkikäteen voimme todeta, ettei indonesilainen sapuska ollut meidän suosikkiamme. Ruoka ei missään tapauksessa ollut pahaakaan, mutta makumaailma ei ole Aasian monimuotoisin ja usein ruoka oli liian tulista. Paikallinen mättö oli ehdottomasti koko retken tulisinta ja joskus ruoka jäi molemmilta syömättä. 

Ruoka-annokseen kuului aina riisiä, tulista sambal-kastiketta muun ruoan vaihdellessa. Välillä lautasellle sai paistettua kalaa, keitettyjä kananmunia, erilaisia keitettyjä kasviksia, tempeä tai uppopaistettua kanaa. Grilattu kala oli suosikkiamme, tosi hyvää oli myös soijasta tehtävä tempe. Uppopaistetuista kanankoivista alkoi jossakin vaiheessa tulla mitta täyteen, vaihtelua ruokiin kun ei aina saanut. Sulawedellä emme useinkaan syöneet ravintoloissa vaan pienissä kioskeissa, warungeissa. Näissä kioskeissa oli tarjolla olevat ruuat olivat näytillä lämpimällä pöydällä ja osoittelemalla sekä parilla bahasan sanalla saimme yleinsä tilattua pöytään haluamaamme ruokaa. Indonesian matkalla hyvin tutuiksi tulivat sanat kana, nuudeli, riisi, paistettu sekä tulinen. Gorontalossa testasimme paikallista Milu Siram keittoa. Maissikalakookoskeittoa limellä ja clillä oli paikallinen erikoisuus. Lonely Planet-matkaoppaan mukaan keittopaikkoja piti olla useita pitkin kylää, mutta ilmeisesti ainoastaan yksi hiljaisella ja pimeällä sivukadulla oleva ravintola enää tarjoilee kyseistä herkkua. Milu Siram menetteli, muttemme taida kuitenkaan kokeilla sitä kotikeittiössä.

Olimme ostaneet jo hyvissä ajoin itsellemme lennon Manadosta Singaporeen maanantaille 6.4. Sunnuntaina aamulla hyppäsimme pelokkaina kijangin kyytiin ja toivoimme pääsevämme ehjinä perille. Hotellin pihassa autoon nojaili nuori kuski, joka näytti juuri sellaiselta, joka ei arkaile kaasupolkimen kanssa. Kuski onneksi vaihtui muutaman kilometrin päässä. Auto oli jälleen kerran tupaten täynnä niin ihmisiä kuin tavaroita. Matkan varrella muslimien moskeijat vaihtuivat katollisiin kirkkoihin. Ensimmäisen pääsiäispäivän kunniaksi teiden varsissa oli kymmeniä pääsiäiskulkueita ja isoja valaistuja ristejä. Kymmenisen tunnin vuoristoteiden ajelun jälkeen paikallinen rallikuski tipautti meidät hotellin eteen ehjinä. 

Gorontalosta olisi Manadoon päässyt myös lentämällä. Lennot lähtivät joskus neljän tietämissä aamuyöllä, joten emme pitäneet sitä yhtään sen mukavampana kuin autoreissua päiväs aikaan. Ainoa Gorontalosta Manadoon lentävä firma on Lion Air, joka on yksi surkeimmassa maineessa olevista indonesialaisita lentofirmoista. Lentoyhtiö on kunnostautunut tiputtamaan koneitaan mereen ja esimerkiksi Gorontalon kentällä koneella on joskus törmätty myös lehmään. Tietysti kertoo se lentoyhtiön lisäksi ehkä hiukan kenttää ylläpitävästä valtiostakin, jos kentällä lauduntaa lehmiä valtoimenaan…

Manadossa oli hiljaista sunnuntai-iltana. Etsiskelimme ravintolatarjontaa ja kiertelimme kaupungilla. Päädyimme nälissämme rantakadulle, jossa oli menossa pääsiäisjuhlat. Valkonaamojen paikalle saapuminen vaikutti olevan yhtä iso juhla kuin Jeesuksen ylösnouseminen. Meidän ympärillä juoksi lapsia osoittelemassa ja aikuiset ottivat lupaa kysymättä valokuvia. Hiukan syrjemmässä juhlahumusta meidän kanssa haluttiin ottaa yhteiskuvia. Kuviin tuotiin Mikon syliin pieniä lapsia. Paikallinen anitahirvonenkin löytyi jostain kadulta. Rouva halusi ehdottomasti yhteiskuvan meidän, tai lähinnä vaalean Mikon kanssa. Lapsijoukko alkoi seuraamaan meitä häiritsevän oloisesti sivukadulla. Lapset huutelivat meille ja ihmettelimme mistähän on oikein kyse. Epäilimme jo, että lapset aikovat varastaa meiltä jotain. Onneksemme jonkun muksun vanhempi puuttui tilanteeseen ja pääsimme kävelemään majapaikkaamme. 

Maanantaina aloitimme lentomatkaamisen kohti Australiaa. Ensimmäisenä kohteenamme oli Tupun ja Pertin viiden tähden hotelli Singaporessa. Tavallisesti ostamme halvimmat lennot mitä vain löydämme, mutta indonesialaisten lentoyhtiöiden kohdalla olemme yrittäneet suosia sellaisia firmoja, jotka eivät ole EU:n mustalla listalla. Matkamme Jakartan kautta Singaporeen taittui Garudalla. Saimme molemmilla lennoilla lämpimät ruuat ja Singaporen lennolla olisi tarjottu ilmaiset alkohlijuomatkin. Palvelu oli ensiluokkaista ja meidän oli helppo ymmärtää miksi Garudan lennot olivat muutaman kympin kalliimmat kuin Lion Airin.

Muutaman päivän ajan rapsuttelimme ihania Sälliä ja Scoopya ja herkuttelimme Tupun keittiön ihmeillä. Saa aikalailla etsiä, että löytää paremman ravintolan :)

Myöhään keskiviikkoiltana istuuduimme Empiratesin koneeseen ja kohteena oli vihdoin Australia. Emiratesin yölento oli täynnä pientä luksista. Illallisella sai pääruokansa valita ruokalistalta, kuulokkeet ja elokuvat kuuluivat pakettiin ilman lisämaksua.

Aamupalan jälkeen kahdeksan tietämissä hyppäsimme jälleen majapaikan yhteysalukseen. Emme aivan ehtineet Wakaihin saakka, kun Una Unan julkinen potski tuli vastaan merellä. Hyppäsimme kimpsuinemme ja kampsuinemme paatista toiseen ja lähdimme veneellä kohti Una Unan tulivuorisaarta. Annika yritti tähystellä ulapalle, jos olisi nähnyt lumbalumbia eli delfiinejä. Delfiinit loistivat poissaolollaan, mutta tasaisin välimatkoin näimme lentokaloja jotka liitelivät kymmeniä metrejä ulapalla. 

Olimme taittaneet lähes viikon verran matkaa Rantepaosta päästäksemme Una Unalle. Nyt vihdosta viimein pääsimme tassuttelemaan saaren hiljaisille rannoille. Saarella asustelee reilut tuhat henkeä ja siellä on vain yksi resortti. Kyseessä ei ole siis mikään turismilla kyllästetty saari. Rannalla ja saaren päätiellä kävellessä törmäsimme lehmälaumoihin. Paikalliset tervehtivät iloisesti jo pidemmänkin matkan päästä. Jälleen kerran meitä harmitti, ettemme olleet opetelleet indonesian bahasaa yhtää enempää. Lukusanoilla ja peruskohteliaisuuksilla ei vielä kovin pitkälle pötkitä keskustelussa. 

Una Unan ainoa resortti on suomalaisen Emmin ja hänen miehensä Andriyn pyörittävä Sanctum. Paikat olivat vasta rakenteilla meidän siellä ollessa, mutta paikka oli jo rakennusvaiheessa oikea paratiisi. Vakuutuimme heti, että paikkaan on päästävä uudelleen valmistumisen jälkeen. Bungalowit olivat mukavan tilavia ja vaaleita, simppeleitä ja siistejä. Pihapiiri oli vasta rakenteilla, mutta joka puolelle oli tulossa hedelmäpuita, yrttejä, kurpitsoita, tomaatteja jne. Meidän piti pyörähtää Una Unalla vain muutaman päivän verran, mutta yhtäkkiä huomasimme viihtyneen saarella yli viikon. 

Sanctum oli vielä rakennusvaiheessa, joten ruokailu oli järjestetty noin kilometrin päässä sijaitsevassa kotimajoituksessa. Perhe tarjoili paikallista ruokaa lounaaksi ja päivälliseksi. Pääosin tarjolla oli riisiä, kalaa, kananmunaa ja kurpitsaa eri muodoissa. Simppeliä perusruokaa, joka oli tyypilliseen indonesialaiseen tapaan todella tulista. Liha on köyhissä maissa yleillisyys paikallisille, tavallisesti lautaselta löytyy vain riisiä. Majapaikan emäntä ja isäntä poikineen olivat todella mukavia ja ystävällisiä. Heidän pihapiirinsä oli mukava paikka seurailla eläimiä. Lounaan jälkeen oli kiva katsella maata kuopsuttavia kanoja ja naapurustosta karkailevia vuohia. Kukot olivat kuin aapisesta konsanaan. 

Emmin lisäksi Sanctumissa oli suuri joukko muitakin suomalaisia. Olemme tottuneet reissun aikana, että joka majapaikassa on aina kiintiösaksalainen, britti ja ehkä jenkki. Tällä kertaa ruokapöydän ympärillä oli parhaimmillaan (pahimmillaan) kymmenkunta suomalaista ja muutama muualta tullut. Ja toki kiintiösaksalainen ja brittikin löytyivät. Tuntui todella hassulta puhua suomea isolle joukolle muita ihmisiä. Ehkä ihan hyvää valmistautumista kotiinpaluuseen. Muutama viikko ennen meidän saapumista saarelle olivat tulleet matkaajat Osku ja Mira. Heidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaan sukeltaa muutama kerta ja lähteä sitten jatkamaan matkaa kohti etelää. Toisin kävi. Heti ensimmäisen sukelluksen jälkeen pariskunta oli päätynyt kyselemään divemasterin paikkaa Emmiltä. Mira ja Osku jättivät kotiinpaluuliput käyttämättä ja päättivät jäädä sukeltamaan seuraavaksi puoleksi vuodeksi Unan Unan vesiin. Emmin apuna hyöri yleisnainen Julia, joka oli pitkän reissun aikana sattumalta päätynyt saarelle. Oli mainiota päästä juttelemaan reissaamisesta ja maailman menosta hiukean reissutyypin kanssa. Julia taisi aiheuttaa meihin pienen vapaaehtoistyö innostuksen. 

Sukeltamaanhan paikkaan oli tultu ja meidän oli päästävä pinnan alle heti saapumisen jälkeen. Paikan ensimmäisen sukelluksen teimme suoraan resortin rannasta Jam -nimiseen paikkaan. Jam on pitkulainen koralliriutta muutaman sadan metrin päässä rannasta. Matkalla näimme hervottoman kokoisen pyörivän barracudaparven. Kalat eivät ujostelleet sukeltajia ja pääsimme katselemaan näkyä rauhassa.

Korallien seassa uivia kaloja ihmetellessämme Emmi bongasi sinisen seasta kohti uivan riuttahain. Upea kala lipui nopeasti, mutta tyynesti lähelle meitä kunnes kierähti ympäri ja ui poispäin ryhmästä. Ihmetykseksemme kala kiersi ympäri ja palasi katsomaan sukeltajia uudestaan kunnes katosi kokonaan näkyvistä. Hai oli arviolta puolentoista metrin pituinen. Aikamoinen aloitus sukelluksille! 

Kävimme Jamilla Oskarin ja Miran kanssa muutaman päivän päästä uudestaan auringonnousun aikaan. Korallit näyttivät eri värisiltä auringonnousun valossa ja sävyt muuttuivat myös sukelluksen aikana. Kannatti raahautua sängystä viiden jälkeen aamulla. Riutan lähellä näimme näimme ison parven bumphead papukaijakaloja. Balilta tuttuja isoja pallopäitä oli arviolta parinkymmenen kalan parvi. Onnemme jatkui sillä näitä kaloja kohtaa ani harvoin sukeltaessa.

Sukelluksen aikana alkoi yht’äkkiä kuulumaan hirveää jyrinää. Luulimme kumpikin että joku kalastaa dynamiitilla. Ääntä jatkui pidempään, eikä missään näkynyt isoa venettä, joka olisi voinut selittää asian. Tämä oli ensimmäinen maanjäristyksemme ja koimme sen veden alla. Kalat säntäilivät peloissaan piiloon ja korallit tärisivät, mutta järistys oli nopeasti ohi. Järistys ei paikallisittain ollut suuri, mutta meille aikamoinen kokemus. Jamin lisäksi sukelsimme useampaan otteeseen myös Pinnacle -nimisellä kohteella, jossa oli yhtä upeaa korallia ja korallikaloja.

Muitakin sukeltajia vaivannut korvakipu iski Annikaan viikon aikana ja hän joutui vähentämään sukellusten määrää. Yli puolella sukeltajista oli samaa vaivaa, ilmeisesti tämä johtui siitä, että vedessä oli paikoitelle pirun paljon planktonia. Pysyisivät ötökät kaukana meidän korvista! Una Unalta alkaen olemme kuuliaisesti pesseet korvat jokaikisen sukelluksen tai snorklauksen jälkeen. 

Eräänä päivänä tsekkasimme hiekkapohjakohteen nimeltä Rock. Emmi ohjeisti meidän kohdistamaan katseemme hiekkapohjaan. Muutaman minuutin sukeltelun jälkeen näimme hiekassa ensimmäisen sting rayn eli rauskun hännän ja silmäparin. Pienehköjä rauskuja oli hiekkapohjassa siellä täällä. Rauskut liihottelivat hiekkapohjassa etäämmälle meidän potkutellessa hiekkarinteellä. Olimme ehtineet nähdä niin monia kauniita koralliseinämiä, että hiekkapohjasukellus oli erittäin tervetullutta vaihtelua. Koralliseinämien koloissa näkee aivan erilaisia eläimiä kuin hiekalla. Pohjassa lymyili pieniä rapuja ja muita elukoita, joita emme olleet aiemmin nähneet.

Sukelluksen päätteeksi Emmi testasi meidän nosteen hallinta taitoja pyytämällä ottaa räpylät pois jalasta. Hiekkapohjalla hypellessä ilman räpylöitä tuntui kuin olisi päässyt kuukävelylle. Annikaa hirvitti ajatus hyppelystä ja hymy ei ollut varsinaisesti huulilla, kun Emmi ohjeisti tekemään kuperkeikkoja. Pikkuisen harkinnan jälkeen kuperkeikat sujuivat vallan moitteettomasti. 

Viikon ehkä tyrmistyttävin sukelluskohde oli Hong Kong. Kohteen nimi on valittu kuulemma sen mukaan, että veden alla on kalaa kuin Hong Kongissa ihmistä. Suureelliset mainospuheet kohteen hienoudesta eivät olleet lainkaan liioittelua. Veden alla leijuessa riitti katseltavaa. Kaloja oli niin paljon kuin vaan kukaan osaa kuvitella. Joka puolella oli jos jonkinmoista merenelävää. Sukelluksen aikana näimme ainakin kilpikonnia, lehtikaloja, napoleonkaloja, rauskuja ja erilaisia papukaijakaloja. Kaloja oli niin paljon, että sukeltaja olisi voinut istahtaa hiekkaan ja vain katsella kalojen näytelmää. Uskomaton sukellus!

Viikon siistein yksittäinen uusi vedenalainen tuttavuus oli Eagle ray-rausku. Jättiäläinen liiteli eräällä seinämäsukelluksella alapuolellamme tyynen rauhallisesti. Me emme olleet yhtä tyynen rauhallisia katsellessamme kaverin toimia. Jos veden alla voisi kiljua innostuksesta niin kiljahduksia olisi varmasti kuulunut. 

Suurin osa sukelluskohteista sijaitsee aivan resortin läheisyydessä, kaukaisimmat noin puolen tunnin venematkan päässä. Merivesi oli varsin miellyttävä 30 astetta, joten paksua märkäpukua ei sukelteluissa tarvita. Meille passeli valinta oli tuttu ja turvallinen 3mm lyhyt märkkäri. 

Reissun yksi lempparikoirakaveri löytyi myös Una Unalta. Emmin kettuterrieri Bonbon oli meidän kaveria ihan heti alusta alkaen. Bonbon aiheutti meille vakavan laatuista koirakuumetta omalla hurmaavalla luonteellaan. Koirakaveri oli erityisen taitava jahtaamaan kotimajoituksen kissoja ja olipa Bonbon yhytetty popsimassa kananpoikiakin. Meidän on tehnyt monesti reissun jälkeen mieli laittaa Emmille viestiä ja kysellä koirakaverimme kuulumisia. 

Viikon ehkä erikoislaatuisin tapahtuma oli osallistuminen paikallisiin häihin. Matkasimme mopon lavalla Unan Unan keskustaajamaan hääjuhliin. Hääjuhlissa oli tarjolla herkullista paikallista ruokaa, parasta mitä kylästä löytyi. Ohjelmana ilmeisestikkin oli jonkin tyyppinen karaoke. Vieraat vuoronperään kävelivät lavalle musikanttien seuraksi ja luikauttivat indonesialaisia hittibiisejä hääparille. Kotimajoituksen isäntä Nino kyseli josko joku turistiseurueesta osaisi laulaa. Hän oli saanut vihiä, että Samu osaisi lauleskella. Hetkeä myöhemmin lavalle kuulutettiin mister Samua. Samu esiintyi loistavasti laulaen Beatlesin hittejä. Tarkemmin kuunnellut olisi ehkä havainnut Samun laulaneen noin kolmea muistamaansa säettä laulusta, mutta paikallisiin valkonaaman esiintyminen upposi. Mister Samu kutsuttiin uudelleenkin laulamaan. Epäilemme, että Una Unalla puhutaan vielä pitkään Mister Samusta.

Laulujen lomassa kävimme onnittelemassa hääparia ja tiputtamassa lahjarahan koriin. Hääpari sai lahjaksi myös Sanctumin mainospaidat. Suomessa ei monikaan hääpari hyppisi innosta saadessaan paikallisen majapaikan t-paitaa, mutta Una Unalla paita oli kuuminta hottia.

Paikalliset olivat todella uteliaita meistä turisteista. Erityisen kiinnostuneita paikalliset lapset olivat itävaltalaisita kuusi- ja neljä vuotiaista vaaleahiuksisista pikkutytöistä. Tyttöjä tuijotti välillä ainakin kymmenen paikallista lasta. Myös Bonbon varasti osansa showsta hurmaavalla olemuksellaan, taisi koirakin saada mahansa täyteen juhlaherkuista.

Una Una oli ehdottomasti koko reissun siisteimmistä paikoista. Voimme suositella Sanctumia kaikille sukeltajille, jotka eivät tarvitse viiden tähden resorttia marmorilattioineen. Sanctumissa oli rakennusvaiheessa samaa tunnelmaa kuin kesämökillä. Puhelin ei kuulu, pesulla käydään kipposuihkussa ja maisemat ovat mielettömän kauniita. Tätä nykyä Sanctum on tosin jo virallisesti valmis ilmastoituine bungaloweineen, joten nyt myös kermahanurien kelpaa saarella tepastella vaikka mökkifiilistä toivottavasti löytyy vieläkin.

Aamulla kahdeksalta hyppäsimme bussiin odottelemaan lähtöä. Hiukan ennen yhdeksää oli auto täytetty pahvilaatikoilla, ihmisillä ja huutavalla kukolla. Edessä oli ainakin kahdentoista tunnin siirtymä. Majapaikan isäntä kertoi, ettei kannata toivoa olevansa paikalla ennen puolta yötä. Me toivoimme, ettei matkamme kestäisi kuuttatoista tuntia. 

Bussin lähdettyä matkaan olimme pysähtyneet ensimmäisen muutaman kymmenen kilometrin aikana ainakin viidesti. Meille selvisi, että henkilöliikenteen lisäksi kulkupeli toimii jonkinlaisena postiautona. Aina siellä jos täällä seisoskeli tien poskella immeinen tuomassa pakettia kyytiin. Toisinaan kuski haki apupoikiensa kanssa matkaajia ja paketteja oikein taloista sisältä. Aina bussin pysähtyessä autosta rynnisti ulos lauma ihmisiä. Jokainen pysähdys otti oman tovinsa, kuskin piti haalia kaikki matkustajat autoon päästäkseen liikkeelle. Ensimmäisen kahdeksan tunnin aikana jaksoimme naureskella tälle sulawesilaiselle elolle. Jälkimmäiset kahdeksan tuntia alkoi vähän jo hymyä karista kasvoilta. Annikan otsa alkoi mennä kovasti rutulle jokaikinen kerta, kun kukko alkoi laulamaan.

Puolen yön aikaan bussikuski ilmoitti meidän saapuneen Tentenan bussiasemalle. Bussiaseman virkaa teki kylmähuoltoasema kaukana keskustassa. Bensiksellä parveili mopokuskeja bisnekset mielessään, ilmassa haisi pistävänä turistin kusetus. Mikä olisikaan parempi hetki rahastaa turistia, kuin kuudentoistatunnin matkan jälkeen keskellä yötä jossakin lähiössä. Onneksi meillä oli majapaikasta kyyti tilattu. Kaksi hotellin omistajan teini-ikäistä poikaa poimivat meidät kyytiin skoottereilla.

Majapaikalle päästyämme Victory Hotelli ei oikein miellyttänyt. Mutta mitäs teet kun saavut keskellä yötä kylään, jonka joka ainut muu hotelli on jo sulkenut ovensa. Omistajarouva esitteli kaksi huonetta. Valitsimme sellaisen, jossa oli sammakko hyppimässä lattialla. Toisessa oli suurin reissumme aikana näkynyt torakka kiipeilemässä ikävän lähellä sänkyä, eikä huoneessa ollut hyttysverkkoa. Sammakon kanssa elimme sujuvasti yhteiselossa yhden yön, nukuimme tosin valot päällä. 

Aamulla lähdimme etsimään uutta majapaikkaa ja tutkailemaan hiljaisen maalaiskylän elämää. Majapaikka löytyi joen toiselta puolelta. Paikka hurmasi meidät. Pihalla oli kaunis puisto, majapaikka vastasi länsimaisen majatalon tasoa ja henkilökunta oli kaiken lisäksi ystävällistä. Edellisen päivän kurjuudet oli jälleen unohdettu. 

Meidän piti viipyä Tentenassa vain pari kolme päivää. Lopulta jäimme kaupunkiin neljäksi yöksi. Reissun toinen mahatauti iski Mikkoon ja päädyimme jäämään länsimaisen vessan lähettyville ekstrapäiviksi. Tentenassa kalamiehelle riitti ihmettelemistä jokeen viritellyistä pyydyksistä. Terveenä Mikko olisi varmasti lähtenyt paikallisten mukaan pyydyksiä tarkastamaan. 

Vihdoin viimeisenä päivänä pääsimme huoneen ulkopuolelle. Lähdimme moporetkelle saksalaisen pariskunnan Janan ja Matiaksen kanssa tutkimaan markkinoita ja kaunista vesiputousta. Vuokrasimme mopot majapaikan yleismies Nineltä. Meidän mopedi oli Ninen oma, joten siitä oli karsittu kaikki indonesialaiselle kuskille epäoleelliset osat. Moposta puuttui peilit eikä nopeusmittari toiminut. Saksalaispariskunnan uudehkoon mopediin ei Ninen kaveri ollut vielä ehtinyt kiinnittämään kilpiä. Kaverin mukaan ei poliisit sakota turisteja.

Lähdimme letkassa ajelemaan kohti putouksia. Matkalla oli kaunista luontoa, pieniä kyliä ja paikallisten poliisien kokoontumisajot. Saimme Jana ja Mathias jarruttelivat poliisien kohdalla. He taisivat olla aivan varmoja, että kilvettömästä moposta seuraisi hankaluuksia. Sakkojen sijaan poliisit tervehtivät meitä iloisesti. Olisivat varmaan halunneet ottaa yhteisvalokuviakin, mutta me painelimme hissukseen heidän ohitseen. 

Löysimme tiemme vesiputouksille avuliaitten paikallisten indonesian kielisillä neuvoilla. Moporetken jälkeen osasimme jälleen monta uutta sanaa. Yllätyimme putouksien kauneudesta. Sadekauden loppumetreillä putouksissa riitti vettä runsaasti. Uimapaikkaa emme löytäneet, mutta päädyimme pienelle viidakkoseikkailulle etsiessämme tietä putouksien yläosaan. Näimme reissun ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen käärmeen rämpiessämme umpeen kasvaneilla poluilla.

Putouksilta kotimatkalla poikkesimme torilla. Katetulla torialueella oli hyvin laaja valikoima erilaisia tuotteita. Vihanneksille, viidakkoveitsille ja vaatteille oli omat osastonsa. Meidän suuren kiinnostuksen kohteena oli liha- ja kalaosastot. Lihatiskeillä oli tavallisen naudan ja kanan lisäksi villisikaa ja grillattua lepakkoa tarjolla. Paikalliset lepakot olivat lihavahkon kotikissan kokoisia. Lepakot jätimme ostamasta, sillä majapaikassa ei ollut oikein sopivaa keittiötä grillilepakon jatkojalostukseen. Mikko ja Mathias päätyivät pitkän haaveilun jälkeen ostamaan itselleen viidakkoveitset. Torilta ajeltiin pankkiautomaatille sitten paikallisten tapaan viidakkoveitset tanassa.

Jälkikäteen meitä harmittaa kovasti, ettemme ehtineet käymään Ninen luona kahvilla hänen useista kutsuistaan huolimatta. Olisi ollut mahtavaa päästä käymään hänen kodissaan ja tutusta hänen perheeseensä, mutta. Aluksi Mikko ei voinut ajatellakkaan poistuvansa majapaikasta kovinkaan pitkälle vessasta. Toiseksikaan emme halunneet viedä tätä mahatautia toisten kotiin. Nile kyllä epäili paikallisen pontikan eli arakin parantaan vaikutukseen. Hän olisi voinut kuulemma sellaiset meille tarjota. No ensi kerralla sitten mennään hänen luokseen.

Tentenasta jatkoimme Ninen järkkäämällä kijangilla kohti Posoa. Kuuden isohkon turistin lisäksi kuski otti etupenkille kaksi mummua kanoineen. Kuski kuunteli niin kovalla paikallista tarjalunnasta kuin vain kajareista sai kuulumaan. Tietöiden takia matkaan piti lähteä jo kuudelta. Hiukan kymmenen jälkeen kuski oli saanut poimittua kaikki paketit kyytiin ja toimitettua mummot koteihinsa kanoineen. Meidät kuski jätti paikalliselle bussiasemalle, joka aitoon aasialaiseen tapaan oli kävelymatkaa kauempana keskustasta. 

Meidän oli tarkoitus Janan ja Mathiaksen kanssa jatkaa matkaa samantein kohti Posoa. Bussiaseman lipunmyyjä esitteli vakavalla naamalla hinnastoa. Kolmen tunnin matkasta Kijangilla olisi pitänyt pulittaa melkein kymmenen euroa. Me aloimme tinkaamaan. Kuulemma ei ole mahdollista antaa alennusta eikä muita kulkuneuvoja kulje Ampanaan. Pidimme hetken miettimistaon saksalaisten kanssa. Matkaopas Lonely Planettia selaamalla totesimme, että keskustasta pääsisi Ampanaan. Otimme taktiikaksi etsiä kyytiä keskustaan. Kummasti hinta alkoi tippua. Lopulta saimme tingattua oikean hinnan ja lähdimme ajelemaan kohti Ampanaa. Matkalla riitti vaarallisia hetkiä. Kuski kiinnitti paalinarulla rinkat kulkupelin katolle kiristämällä narut auton sisäpuolella oleviin kauhukahvoihin. Jossain vaiheessa matkaan yksi rinkoista irtosi ja mätkähti roikkumaan auton ikkunaa vasten. Pientä lisäsitomista ja matka sai jatkua. 

Illalla vihdoin olimme turvallisesti majapaikassa odottamassa aamulla lähtevää lauttaa. Togeanin saaret alkoivat olla jo näköetäisyydellä. Tapasimme majapaikan aulassa sattumalta suomalaisen naisen, joka oli palaamassa saarilta. Hän oli kiertänyt jo useammalla lomallaan saaria ja vakuutti niiden olevan todella ihania. Me päätimme hänen vinkkinsä mukaan mennä muutamaksi päiväksi Kadidirin saarelle venailemaan Una Unalle lähtevää julkistavenettä.

Aamulla hyppäsimme rinkkoinemme mopotaksikuskien kyytiin. Hiukan jälleen hirvitti. Kymmenen kilometrin matka majapaikalta Wakai-autolautan rantaan tuntui hyvin pitkältä. Skootteri ei tuntunut mitenkään maailman vakaimmalta kulkupeliltä rinkkojen ja päiväreppujen kanssa. 

Lauttarannasa ostimme tiketit halvimpaan luokkaan istumapaikoille. Neljän tunnin matkalle emme tarvinneet bisnesluokan pehmustettuja penkkejä tai ilmastointia. Lautassa ei ollut juuri muita turisteja, joten olimme osalle matkaajista suuri nähtävyys. Valkonaamoja, jotka puhuu jotain omituista kieltä. Hetken meitä tuijotteli kovinkin kiinnostuneen näköisenä vanhempi mies, joka osasi muutaman sanan englantia. Hän halusi tietää mistä olemme ja mitä pidämme Sulawedestä. Hän tiesi hyvinkin missä Suomi sijaitsee. Hän oli penkkiurheilija. Erityisen innostunut hän oli moottoriurheilusta ja jalkapallosta. Jäämies Kimi Räikkönen, Puuppolan oma poika Tommi Mäkinen ja Sami Hyypiä olivat hänelle tuttuja nimiä. Mies halusi esitellä Mikolle lauttaa ja herrat päätyivät kierrokselle muunmuassa komentosillalle.

Wakaista hyppäsimme majapaikkamme Black Marlinin yhteysveneeseen. Kadidirilla oli kolme hyvin samantasoista majapaikkaa. Kaikki puulaakit sijoittuvat samalla muutaman sadan metrin mittaiselle rannalle. Saarella on vettä ja sähköä vain rajoitetusti. Meille alkoi käydä aika jo pitkäksi kahden päivän aikana saarella. Mikko ihmetteli vedenalaista maailmaa snorklaamalla ja Annika lueskeli kirjoja riippukeinussa. Toisena päivänä saimme onneksi innostettua puolalaisen pariskunan meidän kaveriksi vierailemaan läheisellä meduusajärvellä. Meduusajärvi on noin sata metriä halkaisijaltaan oleva lammikko. Järvi on ollut satoja vuosia sitten yhteydessä mereen, mutta jonkun tulivuoren purkauksen tai maanjäristyksen seurauksena sen yhteys mereen on katkennut. Järvessä on kymmeniä tuhansia meduusoja uiskentelemassa. Vastaavia erikoisia ekosysteemejä on vain muutama maailmassa. Meduusojen seassa saa snorklailla ilman räpylöitä. Annikaa limalötjäkkeet inhottivat, mutta Mikko jaksoi sukellella lammikossa pitkään. 

Makassariin päästyämme satoi kuin aisaa. Kijangista noustessa vettä oli kadulla nilkkaan saakka. Vettä satoi ja sähköt olivat katki suuresta osaa kaupunkia. Päätimme jättää kaupungit kuuluisat buffalokeitot ja grillatut kalat väliin, mikään ruoka ei voinut olla kuravellissä kahlaamisen arvoista. Joskus on vaan ihan kiva löhötä hotellihuoneessa ja ihmetellä paikallisia telkkarikanavia.

Aamutuimaan lähdimme jatkamaan matkaa kohti Tanah Torajaa ja Rantepaon kylää. Bussi oli yllätykseksemme uudehko ja mukava. Bussissa oli toki joka penkki täynnä ja matkatavaroiden lisäksi kanssamatkaajilla oli mukana suuria riisisäkillisiä jos jonkinlaista tavaraa. Selvästi oltiin palaamassa isolta kylältä shoppailureissulta. Bussimatkan kesto oli meille pieni arvoitus, eri tietolähteiden mukaan matka pitäisi kestää noin kahdeksasta tunnista kolmeentoista. 

Rantepaon majapaikan isännän oli tarkoitus noutaa meidän bussiasemalta, sanoimme ilmoittavamme matkan varrelta tarkempaa aikataulua. Bussimatkan aikana totesimme, ettei meidän indonesialaisesta prepaid-numerosta voi soittaa eikä suomalaisissa liittymissä ollut kuuluvuutta. Kukaan kanssamatkustajista ei tietenkään puhunut englantia. Bussimme ajeli rauhallisesti kymmenessä tunnissa Rantepaoon, jossa isäntä oli kahden pienen poikansa kanssa ehtinyt odottaa tunnin verran. Nolotti aikas paljon. Pojat ja isäntä olivat kuitenkin kaikesta odottamisesta huolimatta hymyssä suin meidän saapumisesta. 

Tanah Torajan kuuluisin turistinähtävyys on hautajaisjuhlat. Kyllä, hautajaisjuhlat. Erittäin vieraanvaraiset ihmiset toivottavat myös turistit tervetulleiksi heidän tärkeimpään juhlaansa, joihin he valmistautuvat käytännössä koko elämänsä ajan. Alueen väestö on pääosin katolisia, mutta  kristillisyyden kanssa kuitenkaan perinteessä ei juurikaan ole tekemistä vaan juhlan juuret ovat animistisuudessa. Juhla on perua ajalta ennen kuin kristinusko tai islam levisivät alueelle. Onkin mielenkiintoista, että Tanah Torajan muslimit pitävät samanlaiset hautajaisjuhlat kuin kristityt.Majatalon isäntämme oli koulutukseltaan antropologi. Hän tunsi hyvin alueen historian ja kulttuurin niin koulutuksensa kuin uskonsa puolesta. Kaverin ammattitaito lumosi meidät niin, että päätimme palkata hänet meidän oppaaksi pariksi päiväksi. Kaikkiin hänen esittelemiinsä paikkoihin olisi varmasti päässyt omin päinkin, mutta oppaan neuvoilla osasimme käyttäytyä oikealla tavalla kussakin kohteessa.

Ensimmäisenä päivänä hyppäsimme mopedien selkään ja lähdimme hurauttelemaan oppaan perässä. Annikaa alkoi jo ensi metreillä pelottaa mopoilu. Opas ajelutti meidät kiireisten markkinoiden läpi paikkakunnan leveintä tietä pitkin. Annikasta tuntui, että ihmisiä vaan putkahteli ylittämään tietä milloin mistäkin. Onneksi käännyimme muutaman kilometrin päästä kapealle metsätielle. Oppaamme ajelutti meitä pienempi teitä ihmettelemään riisipeltoja, paikallisia erikoisia rakennuksia, luolia, kallioihin ja puihin tehtyjä hautoja. 

Opas oli silmin nähden ylpeä omista kotikonnuistaan. Erityisen ylpeänä hän esitteli meille tuttujen maanviljelijöiden suuria puhveleita ja alueen perinteisiä rakennuksia. Poikkesimme tienvarressa olleeseen taloon, jonka pihapiirissä oli kolme perinteistä Torajalaista taloa ja useita riisinkuivatusvajoja. Perinteisten rakennusten kattojen muoto muistutti venettä tai puhvelin sarvia, tulkitsijasta riippuen. Rakennusten seinät olivat täynnä erilaisia kaiverruksia. Kaiverruksissa toistuivat usein puhvelin, kanan ja sian kuvat. Kyseessä oli selvästi vauras talo, sillä päärakennuksien seinustoilla oli useita puhvelin sarvia rivissä. Puhvelinsarvet kertovat siitä, kuinka monta puhvelia talon hautajaisissa on uhrattu. Aiemmin sarvien lukumäärä kuvasti hautajaisten lukumäärää, mutta oppaamme mukaan nykyisin perheet kiinnittävät jokaiset sarvet seinälle. 

Pihapiirissä oli myös tumma riuska puhveli. Puhvelia kasvatetaan vain hautajaistarkoitukseen. Eläintä ei raaskita stressata työnteolla. Puhveli pestään muutaman kerran päivässä ja sille syötetään parasta mitä on tarjolla. Puhvelit saavat liikuskella pelloilla vapaasti, mutta kerran päivässä ne sidotaan tolppaan tunniksi pariksi. Tolppaan sitomisella pyritään vahvistamaan eläimen hartioita.Puhvelit ovat rahaakin tärkeämpiä Tanah Torajalaisille. Oppaamme kertoi meille, miten tärkeää on saada hankittua juuri oikeanlaisia puhveleita hautajaisia varten. Täytyy olla kippurasarvista, valkoista, sinisilmäistä, mustia valkoisilla läikillä jne jne. Juhlapuhvelit eivät ole mitään halpoja eläimiä, parhaiden eläinten hinnat liikkuvat jopa kymmenissä tuhansissa euroissa.

Mopoilimme oppaamme perässä katsomaan neljää erilaista hautapaikkaa. Vähemmälläkin olisimme ehkä ymmärtäneet asian, mutta oppaamme vaikutti olevan niin tohkeissaan paikkoja esitellessään, ettemme kehdanneet sanoa ei. 

Ensimmäinen hautapaikka oli perinteinen kallioseinämä, johon oli louhittu kullekkin suvulle oma hautakolo. Mitä vauraampi suku sitä isommat hautamuistomerkit. Jos kuolleen hautajaisissa on uhrattu yli 24 puhvelia, saa vainaja haudan suuaukolle itseään muistuttavan, puisen veistetyn ukon. Annikaa hautamuistomerkit muistuttivat suomalaisista vaivaisukoista.

Opas esitteli meille luolaan tehdyn hautapaikan. Luolassa oli satoja pääkalloja, ”vaivaisukkoja” ja todella vanhoja ruumisarkkuja. Jos arkku mätänee alta ja luut valahtavat maahan, pitää suvun kerätä luut yhteen kasaan hieman sivummalle. Näille tyypeille kuolema ei todellakaan ole tabu. Luolaan ei oltu haudattu ketään enää miesmuistiin, mutta perinteet velvoittavat sukuja pitämään vanhoista haudoistaan huolta joten paikka ei tuntunut hylätyltä. Tähän luolaan haudatut olivat alueen tärkeimpiä henkilöitä, hallitsijoita ja muita silmäätekeviä.

Uskomuksen mukaan hautaamattomien ihmisten sielut jäävät vangiksi tähän maailmaan, eivätkä pääse tuonpuoleiseen. Lapsille, joiden hampaat eivät ole vielä puhjenneet, ei tarvitse kuitenkaan järjestää massiivia hautajaisia. Lapsen ruumis ”haudataan” puun sisään. Puuhun kaiverretaan heti lapsen kuoltua aukko, johon lapsen ruumis laitetaan. Paikallisten uskomusten mukaan puun kasvaessa korkeuksiin pääsee lapsi lopulta taivaaseen. Nykyisin lapsikuolleisuus on huomattavasti pienempää kuin aiempina vuosikymmeninä. Aiemmin lapsikuolleisuuden ollessa korkeampi, oli ilmeisesti keksittävä halvempi keino lasten hautaamiseen. Jos lapsillekin olisi järjestetty mahdottoman isoja hautajaisia, olisi puhvelit kuolleet sukupuuttoon.

Tanah Torajalta muualle muuttaneet osallistuvat hautajaisseremonijoihin. Oppamme kertoi miten Australista tai Amerikasta on kuolleita kuljetettu haudattavaksi heidän laaksossaan. Hän kertoi myös tarinoita esimerkiksi viime vuonna sattuneissa kuolleista torajalaisista. Heidän sielunsa on kuulemma saatu kaapattua haudattavaksi kiipeämällä vuoren huipulle ison kankaan kanssa. Kangasta on heilutettu ilmassa ja näin saatu tuulesta sielu kiinni.

Retkemme lopuksi poikkesimme vielä ihmettelemään perinteistä taloa. Perinteisiin taloihin rakennetaan aina huone, joka on tarkoitettu sairaille suvun jäsenille. Sairaalla tarkoitetaan tässä tapauksessa niitä, jotka meidän länsimaisten ihmisten mielestä ovat kuolleita. Perinteen mukaan tämä menehtynyt sairas balsamoidaan ja viedään sairashuoneeseen. Talossa käyvät vieraat käyvät aina tervehtimässä sairasta ja tuovat hänelle tupakkaa. Suku tarjoilee sairaalle ruoan ja kertoilee kuulumisiaan. Suvulla saattaa olla useita sairaita samaan aikaan säilytyksessä, sillä kalliiden hautajaisten järjestämiseen pitää säästää rahaa. Toisinaan sairas odottaa suvun rahan keräystä kymmenenkin vuotta. 

Kotimatkalla oppaamme bongasi tienvarresta haustajaisvalmistelut. Me pääsimme ihmettelemään erään suvun rakennusprojektia. Hautajaiset eivät ole mitkään lähisuvun kekkerit, vaan juhlallisuuksiin osallistuu tyypillisesti viiden päivän aikana useampi tuhat henkeä. Jokaiselle vieraalle pitää löytää istuin ja osalle myös majapaikka. Kuukausi ennen hautajaisia suku alkaa rakentaa banbusta väliaikaisia katoksia vieraita varten. Vierailemassamme paikassa oli rakennettu noin sata kymmenen neliön kokoista katettua aitausta. Hautajaispaikkana toimi suvun kotipiha. Pihan keskelle oli jätetty tila hautajaisten ohjelmanumeroille ja ruuanlaitoille. Muutoin piha oli täynnä katoksia. 

Toisena päivänä oppaamme vei meidät hautajaisiin. Olimme saaneet ohjeeksi pukeutua tummiin vaatteisiin. Moporetken ensimmäinen pysäkki oli kioski, josta ostimme tuomisia omaisille. Oppaamme ohjeen mukaisesti ostimme kartongin verran tupakkaa. Indonesiassa noin 80 % aikuisista miehistä polttaa tupakkaa ja tupakointi kuuluu erityisesti myös hautajaismenoihin. Haustajaispaikalle päästyämme oppaamme johdatti meidät katselemaan toimitusta. Yllätykseksemme oppaamme oli merkittävä mies ja vainaja oli hänen ystävänsä isä. Meidät kutsuttiin istumaan katokseen, jossa vainajan leski istui arkun vieressä. Esitimme suruvalittelumme ja jäimme toiselle puolelle katosta ihmettelemään maailman menoa.

Hautajaisiin saapuvia sukuja kulki ohitsemme. Viereisen katoksen alla miehet nauroivat, lauloivat ja tanssivat. Ihmiset olivat kovin rennon oloisia. Oppaamme kertoi, että vainaja oli kuollut noin vuosi aikaisemmin. Hänen ”sairastuttuaan” hänelle oli järjestetty surullisemmat juhlat ja nyt näin vuoden kuluttua oli aika juhlia vainajan taivaaseen pääsyä.

Ohitsemme kannettiin sikoja, joiden jalat oli köytetty bambukeppiin. Hetkeä myöhemmin esiin tuotiin puhveli. Tarkemmin katseltuamme ympärillemme näimme ainakin parisen kymmentä puhvelia. Kyseessä oli ilmeisesti siis rikas suku. Opas esitteli meidät suvun päämiehelle, jolle ojensimme tupakat. Opas keskusteli hänen kanssaan alueen paikallispolitiikasta. Kesken hautajaisten oli sopiva hetki murehtia korruptiota ja kristittyjen huonoa asemaa muslimimaassa.

Kentällä katoksemme alapuolella alkoi viidakkoveitset heilua. Paikalliset isännät alkoivat pistää sikaa hengiltä. Kymmenkunta miestä teurastivat sikoja kaiken kansan edessä. Sianlihaan sekoitettiin mausteita ja laitettiin bambukepin sisään. Bambukepit laitettiin paistumaan nuotiolle muutamaksi tunniksi. 

Paikalliset Martat tai kotitalousnaiset kiertelivät katoksissa tarjoilemassa teetä ja kahvia. Pikku hiljaa aamun vaihtuessa iltapäivää alkoi miehillä näkyä pulloja kädessä, joissa ilmeisesti oli jotakin miestä väkevämpää keitosta. Meillekin tarjoiltiin bambussa paistettua possua. Leski halusi syödä aterian meidän kanssamme. Lautasen virkaa toimitti jonkun lapsen vanha matematiikan koepaperi, johon keräsimme riisiä ja possua. Ruoka oli todella hyvää, aikamoista lähiruokaa.

Ruokailun jälkeen arkku nostettiin katokseen, jossa sitä kuljeteltiin pitkin kylänraittia. Arkun taakse asettui suku punaisen liinan alle. Suvun perään tielle lähti kävelemään muut vieraat ja puhvelit. Arkun kantajat lauloivat ja ilakoivat. Asiaan kuului se, että arkkua piti ravistella ankarasti. Kierroksen jälkeen arkku aseteltiin korkeimpaan katokseen. Paikallinen puheenpitäjä lausui puheen, jossa oppaamme mukaan kerrottiin vainajan eri vaiheista ja annettiin toimintaohjeita vieraille. Tässäkään juhlassa ei ole sopivaa juoda itseään liian humalaan tai aloittaa spontaania painikisaa naapurikylän vieraiden kanssa.

Puheen jälkeen tapettiin puhveli. Erityinen puhvelin teurastamiseen erikoistunut mies saapui paikalle lyhytteräisen viidakkoveitsen kanssa ja avasi puhvelin kaulavaltimon. Hetkeä myöhemmin puhveli oli jo maassa nyljettynä ja hautajaisvieraat alkoivat jakaa lihaa keskenään. Me ei otettu omaa palaa mukaan.

1970-luvulla National Geografic esitteli hautajaisperinnettä dokumenttisarjassa ja siitä lähtien turisteja on virrannut alueelle. Rantepao on turistisin Tanah Torajan läänin kylistä. Hetkittäin turistejen suuren vaikutuksen alueella huomasi. Illalla ravintolaa etsiessä huomasi, että kaikki englannin kieltä taitavat olivat koulutettuja oppaita. Pientenkin kylien lapset osasivat kerjätä karkkia ja rahaa. Toisaalta oli mukavaa kierrellä tutustumassa tähän perinteeseen, kun oli helppoa löytää ammattitaitoinen opas. Kaikesta turismista huolimatta alue on elävä eikä lainkaan museomainen. Ihmiset todella uskovat heidän perinteisiin.

Olimme varanneet AOWD -sukelluskurssin Sulaweden eteläisen sakaran itäosasta, Birasta. Tulambenissa tehtyjen sukellusten jälkeen olimme mielestämme valmiit hakemaan lisää oppia sukeltamisen jalosta taidosta, saisimme myös luvat sukeltaa 30 metrin syvyyteen kurssin jälkeen. Annikakin oli alkanut unohtaa Suomessa suoritetun kurssin traumat mukavien lämpöisten ja kirkkaiden vesien sukellusten jälkeen.

Hyvin nukutun yön jälkeen hyppäsimme Kijangiin suuntana Bira beach. Kijang on käytännössä farmariauton kokoinen kulkuneuvo kahdeksalle tai yhdeksälle matkustajalle. Autoon on aasialaisilla mitoituksilla tehty vielä kolmas penkkirivi pienen takakontin jatkeeksi, tässä ns. sikaosastossa on pienimmät jalkatilat, mutta myös halvimmat lipun hinnat. Kijang on julkinen kulkuneuvo, näillä pienillä busseilla matkataan suoraan ovelta ovelle kaupunkien välillä. Bussejakin Sulawedellä kulkee, mutta kapeiden ja mutkaisten teiden vuoksi niillä matkaaminen on hitaampaa. Matka Bira beachiin olikin taas aikamoista seikkailua, sillä kuskimme pudotteli nilkka ojennettuna koko matkan, olipa tie kuinka pieni hyvänsä. Vastaantulevat autotkaan eivät pahemmin rajoittaneet kaverin paahtamista, räikkä pohjaan vaan niin joku kyllä tekee tilaa. Matkan piti kestää viitisen tuntia, mutta paikallisen tommimäkisen ansiosta pääsimme perille alle neljässä.

Majapaikkaamme BIra dive campiin ei mennyt kunnon tietä eikä kuskimme tiennyt paikan osoitetta. Jäimme siis pois kylän keskustassa ja lähdimme kyselemään paikallisilta tietä, koska nyt edessä oli parin kilometrin kävelytuokio kamojen kanssa päivän kuuminpaan aikaan. Oikaisimme rannan kautta, tämä osoittautui siinä määrin virheeksi että jostakin syystä kaikki paikalliset olivat todella kiinnostuneita vaihtamaan kuulumisia kanssamme ja halusivat päästä valokuvaan kanssamme. Ensimmäisten tyyppien kanssa oli vielä hauskaa turinoida, mutta kymmenennen jälkeen alkoi olla hymy jo tiukassa kun poseerasi kameralle. Pistimme vauhdikkaammin töppöstä toisen eteen ja saimme karistettua nämä ystävälliset sielut. Elohopea oli kuulemma mittarissa kohonnut yli 35, kun saapastelimme iltapäivän auringossa kohti majapaikkaa. Tämä oli niitä hetkiä kun mietti kaikkien rinkassa olevien matkatavaroiden todellista tarpeellisuutta. 

Pääsimme kuin pääsimmekin Bira dive camppiin, jossa meidän otti vastaan mukava sukelluskouluttaja Jessica. Kylmää olutta ei ikävä kyllä ollut majapaikassa, koska olimme tuolloin ainoat asiakkaat ja kaverit olivat hieman pihalla meidän saapumisesta. Majoituimme peruskuntoiseen bungalowiin, josta päivä hieman paistoi jo nurkista sisään. 

Sukelluskurssimme sisälsi viisi erikoissuklauksen ja yhden hupisukelluksen. Kurssiin kuului pakollisena syvä- ja navigaatiosukellukset, loput kolme erikoissukellusta voi valita. Bira dive campissa valittavien sukellusten lukumäärä oli aika lailla rajattu, joten otimme melkeimpä ne mitkä kouluttaja kehotti valitsemaan. Teimme nosteen hallinnnan, virtasukeltamisen ja sukellustietokoneen erikoissukellukset.

Kouluttaja kävi läpi kunkin erikoissukelluksen aiheen teorian nikseineen, jonka jälkeen menimme veteen treenaamaan samoja asioita käytännössä. Sukellukset sujuivat oikein mallikaasti. Syväsukelluksella käytiin tutkimassa kolmenkympin syvyyksiä ja ihmeteltiin miten erilaiselta värit näyttävät eri syvyyksissä. Nosteen hallinta sukelluksella harjoittelimme muunmuassa kuperkeikkojen tekemistä vedessä sekä pääalaspäin sukellusta. Nosteen hallintaan saimme kunnon harppauksen, kun sukelluspaikalla oli todella voimakas virtaus. Tietsikkasukelluksella opeteltiin uuden karheiden tietsikoidemme perustoimintoja. Jos nosteenhallinatasukelluksella oli kova virtaus, niin virtasukelluksella ei ollut virtausta laisinkaan. Ei mene aina merivirtaukset suunnitelmien mukaan, mutta opimme kuitenkin että kalojen uimista seuraamalla voidaan huomata virran suunta ja suuruus pinnalta. Navigaatiosukelluksella kertasimme kompassin käyttöä niin maan päällä kuin veden alla. Hankalin yksittäinen uusi juttu kurssilla oli negative entry eli tyhjällä tasapainotusliivillä veteen meno. Tavallisesti takkiin laitetaan sopivasti ilmaa, jotta veteen hypättyä nousee pintaan. Pinnalla sitten keräännytään sopivaan muodostelmaan ja lähdetään yhdessä hallitusti veden alle. 

Negative entryssä ideana on siis sukeltaa suoraan veneestä viiteen metriin ja kokoontua siellä ennen sukelluksen alkua. Veteen kierähdettyä yritettiin potkutella pääedellä pinnan alla kohti muuta porukkaa. Ensimmäisellä kerralla hommasta ei tahtonut tulla mitään, mutta toisella yrityksellä homma meni kuin oppikirjassa. Negative entry on kätevä esimerkiksi kovassa pintavirtauksessa, missä on vaarana että porukka leviää ennen kuin pääsee pinnan alle. Ja onhan se uskottavampi tapa mennä veden alle, niinhän ne telkkarissakin aina tekevät.

Sukellukset eivät loppujen lopuksi eronneet paljoa tavallisista hupisukelluksista. Esimerkiksi merivirtoihin pääsimme tutustumaan jo aiemmin Gili T:llä, jolloin kouluttaja kävi kanssamme virtasukelluksen periaatteet läpi ennen sukellusta. Kurssilla erona on se, että kouluttaja tarkkailee sukeltajia enemmän ja antaa jatkuvasti palautetta sukeltamisesta. Hukkaan AOWD ei todellakaan mennyt. Kurssin jälkeen molempien painovöiltä katosi useampi kilo lyijyä ja sukellus on melkoisesti rennompaa. Suorituskeskeiset insinöörit olivat tainneet oppia nauttimaan veden alla pulikoinnista. AOWD on mahdollista suorittaa heti peruskurssin (OWD) jälkeen, mutta onneksi maltoimme mielemme ja loggasimme parikymmentä sukellusta ennen kurssille menoa. Saatiin jatkokurssista enemmän irti kun ei tarvinnut taistella perusjuttujen kanssa enää veden alla.

Bira oli mainio sukelluspaikka, vaikkakin näin sadekauden jäljiltä isoimmat kalat pysyttelevät vielä syvyyksien kylmissä vesissä. Näimme useita mahtavia riuttahaita, rauskuja, kilpikonnia, leijonakaloja, mureenoja ja vaikka mitä pieniä rapuja. Korallit olivat todella kauniita. Paikalliset kalastajat uskovat edelleen dynamiitin voimaan kalastaessa, joten sukelluspaikat ovat katoavaa kauneutta. Muutamalla sukelluspaikalla kellui iso lautta muovijätettä, mutta vedenalainen maailma oli kaunista katsottavaa. Lähimmät sukelluspaikat olivat muutaman minuutin venematkan päässä, kaukaisimmille matkasimme ehkä puolisen tuntia tyynellä kelillä. Loppukesästä on kuulemma mahdollista paholaisrauskuja ja vasarahaita. Bira Dive campin edusta on todella hieno myös snorklaukseen, parin sadan metrin päässä on iso riutta matalassa vedessä.

Dive Campin paras puoli oli yhteisöllisyys. Bungalowit eivät olleet sellaisia, johon porukka olisi jäänyt hengailemaan. Ravintolarakennuksen pöydän viereen sukelluksilla väsähtäneet vieraat kokoontuivat aina illan hämärtyessä juttelemaan niitä näitä. Useampana iltana paikallisten rouvien apukokkeina toimivat Nick ja Ollie. Kaverit rakentelivat päivisin puuvenettä ja iltaisin harppuunakalastelivat. Kalasaalis oli useampana päivänä suuri. Herrat loihtivat meille sushia, sashimia ja erilaisia grillattuja kalaherkkuja. 

Sukeltajien lisäksi Dive Campin porukassa oli useampi innokas puuveneen rakentaja. Dive Campin omistaja oli rakentelemassa itselleen hytillistä sukellusvenestä bisnekset mielessä. Nick ja Ollie rakensivat paattia haaveissaan maailman kiertely omalla veneellä. Kuunneltuamme useamman illan puuveneiden rakentelun ihmeellisyydestä vuokrasimme mopedin ja lähdimme seikkalulle pienille mutkaisille teille puuvenetyömaille. Menomatka sujui muutamien pienien navigointipulmien ja mopon jarruttomuudesta huolimatta oikein mainiosti. Piirretty, hiukan lasten aarrekartalta näyttävä karttamme onnistui opastamaan meidät perille saakka.

Venetyömaat olivat keskellä kaunista rantaa palmupuiden alla. Nousuveden aikaan vesi osuu lähes veneiden keuloihin. Palmujen alla pauhasi generaattorit, höylät ja porat. Laivoja rakennetaan edellen samoin opein kuin satoja vuosia sitten, mutta nykyajan mukavuudet on pyritty huomioimaan työn nopeuttamiseksi. Rannalla rakennettiin kaikenlaisia puuveneitä. Pieniä hytittömiä kalastusveneitä kuin myös parinkymmenen matkaajan matkustaja-aluksia. Matkalla rannalle näimme myös upouusia suuria rahtiveneitä.

Veneenrakennusta tehdään useammassa kylässä pitkin Biran aluetta. Osa kylistä on erikoistunut mastojen valmistukseen, toisessa kylässä valmistetaan purjeet. Alueella on rakennettu laivoja satoja vuosia.  Laivojen rakennukseen liittyy paljon perinteitä niin rakennustavoissa kuin uskomuksissa. Veneiden valmistuttua ”kuivatelakalta” työnnetään veneitä useita päiviä, jopa viikkoja, veteen. Veneiden lopulta päädyttyä veteen saakka pitää uhrata kukko ja kana veneen merionnen vuoksi.

Laivanrakentajat eivät juuri englantia osanneet puhua, mutta siitä huolimatta he kutsuivat meidät kiipeämään heidän keskeneräisiin pursiin. Kiipeilimme ja paiskasimme kättä ammattilaisten kanssa. Kaverit olivat ylpeitä työstään ja esittelivät hymyillen veneitään. Rannalla oli parisenkymmentä keskeneräistä paattia. Rannan lähellä näimme muutaman veteen jo työnnetyn aluksen, jotka muistuttivat hiukan elokuvien merirosvolaivoja.

Matkamme takaisin Dive Campille ei sujunut pulmitta. Päästyämme pikkuteiltä päätielle skootterin takarenkaasta hajosi sekä sisä- että ulkokumi. Me ihmettelimme pamausta, jonka kuulimme. Mopon viereen ajoi paikallinen indonesiaa höpöttävä mies, joka näytti rengasta. Meidän muutaman sanan indonesian kielen taidoilla osasimme seurata häntä rengasrikkoisella mopolla. Kilometrin päästä löytyi mopohuolto. Huoltofirman kaverit tunsivat skootterin omistajan ja soittivat hänet paikalle. Olimme aivan varmoja, että vuokraaja aasialaiseen tapaan laittaa meidän maksettavaksi mopon kokonaisvaltaisen huollon. Onneksemme kaveri olikin reilu ja mukava miekkonen, joka ilmoitti maksavansa renkaiden vaihdon ja kiristytti vielä jarrukaapelitkin.

Suunnitelmissamme oli seuraavan parin kuukauden aikana sukeltaa niin paljon kuin mahdollista. Indonesian sukellusvedet kuuluvat maailman parhaisiin, ja sukelluskin ehkä maailman halvinta.

Denpassarin lentokentältä otimme taksin saaren sisäosiin Ubudiin. Olimme kuulleet liian paljon kauhutarinoita Balin kuuluisasta Kuta Beachistä. Päätimme tällä reissulla vältellä aussien kanarian saaria ja suunnata tutkimaan kulttuuria Ubudiin pariksi yöksi. Kuvittelimme kylän olevan rauhallinen pieni maalaiskylä, jossa on kauniita taloja ja riisiterasseja. Kylä olikin pullollaan kauniita balilaisia rakennuksia ja riisiterassit avautuivat muutaman kilometrin päässä keskustasta. Keskusta ei ollut rauhallinen maalaiskylä vaan aivan turisteja täynnä oleva resorttikeskittymä. Turisteille tarkoitettuja liikkeitä ja kaupustelijoita vieri vieressä. Päätimme olla Ubudissa vain kaksi yötä ja jatkaa kohti sukellusvesiä.

Ainoana kokonaisena päivänä vuokrasimme mopedin ja ajelimme ihmettelemään riisiterasseja, hindutemppeliä ja tulivuorta. Mopolla pääsimme turistikeskittymästä pois ja näimme sitä kaunista maaseutua, jota odotimmekin näkevämme Balilla. 

Moporetkeämme hiukan kuitenkin häiritsi kaupustelijoiden määrä. Tuntui, että jokaikinen kerta kun mopon sammutti meidän luokse juoksi joku kauppaamaan rihkamaa. Päästyämme hiukan kauemmaksi turistisimmista reiteistä alkoi kuulua vilpittömiä Hello Mister huutoja.

Ubudista jatkoimme matkaa minibussilla Tulambeniin. Tulanben on kuuluisa toisen maailman sodan aikaisesta laivan hylystä. Liberty-niminen alus toimi aseistettuna rahtilaivana kunnes japanilainen sukellusvene päätti aluksen retket sodan loppupuolella. Liberty ei uponnut ja se ajettiin rantahiekkaan, jotta rahti ja miehistö saatiin pelastettua. Laiva oli rannalla 1960-luvulle asti, jolloin maa vajosi maanjäristyksen takia ja laiva jäi veden alle. Korallit ja kalat ovat ottaneet sittemmin Liberty-hylyn kodikseen. Tulanbenin kylässä ei ole juurikaan mitään muuta kuin sukellustoimintaa. Kaikki elo kylässä liittyy tavalla tai toisella sukeltamiseen. Toiset pyörittävät majataloa, toiset kuskaavat mopolla ilmapulloja rantaan ja toiset kantavat pulloja päidensä päällä rannassa. Tulanbenissa kaikki vastustavat dynamiittikalastusta (ainakin sukelluskohteiden läheisyydessä), koska kaikkien elanto on riippuvainen juurikin kalojen ja korallinen kunnosta pinnan alla.

Sukelsimme Tulanbenissa ja Kubussa yhteensä kymmenen kertaa. Sukelluksien aikana kehityimme sukeltajina valtavasti. Kymmenen sukelluksen jälkeen alkoi olla perusasiat kunnossa. Näimme sukelluksilla muunmuassa mustatäpläriuttahaita, kilpikonnan, bumphead parrotfishejä. Mielenpainuvimmiksi jäivät varhaisen aamun sukellukset, jolloin lähdimme liikkeelle kuuden-seitsemän aikaan. Isot sukellusryhmät tulevat hylylle vasta myöhemmin aamupäivällä, joten hylkyä saattoi tutkia kaikessa rauhassa. Petokalat olivat aktiivisempia varhain aamulla ja niitä oli upeaa katsella saalistamassa hylyssä aamuauringon valossa.

Tulambenista meidät kuskattiin pikaveneellä Gili Travanganille. Ensimmäinen fiilis saaren rantakadusta ei ollut kovinkaan imarteleva. Tunnelma oli kuin olisi saapunut Kanarian saarten ytimeen. Onneksi olimme varanneet majapaikan saaren rauhallisesta pohjoispäästä, jossa ei ollut bilettämisestä tietoakaan. Oasis-hotellin tontin laitamilla kierteli lehmät. Portit majapaikkaan oli syytä pitää kiinni, ettei lihakarja lähde hörppimään uima-altaasta. Majapaikasta oli muutaman minuutin kävelymatka lähes autiolle rannalle. Fillarilla rantakadulle pääsi viidessä minuutissa. Meille mitä optimein majapaikka. 

Mietimme ennen Trawanganille rantautumista, josko menisimme sittenkin jommalle kummalle naapururisaarelle Menolle tai Airille. Päätimme kuitenkin jäädä Trawanganille. Tulanbenin hiljaisen kylän jälkeen oli kiva päästä paikkan, jossa olisi muitakin reissareita liikkeellä ja kaikki mahdolliset palvelut helposti saatavilla.

Gilien saaret olivat seitsemänkymmentä luvulle saakka autioita. Sulawedeltä saapuneiden ”alkuasukkaiden” perässä 1980-luvulla saaret löysivät turistit. Saarilta on siis turhaa lähteä etsimään autenttistä satojen vuosia vanhoja kulttuurisia kerrostumia. Saaret sopivat vallan mainiosti helppoon lomailuun auringosta ja kauniista hiekkarannoista nauttiville. Saaret ovat sympaattisia, koska järjestyssäännöt kieltävät polttomoottoriajoneuvoilla ajelun ja koirien omistuksen. Saaret ovatkin täynnä kissoja, polkupyöriä ja hevoskärryjä.

Trawanganille meitä houkutteli myös Päde, joka kirjoittelee Moottoritiellä on puuma-blogia. Päde antoi meille kelpoja vinkkejä Indonesian kimurantin viisumin hankintaan. Päden ansioksi voi lukea sen, ettemme tuhlanneet aikaa Kuala Lumpurin lähetystössä vaan suuntasimme Johor Bahruun.

Päde lähti Suomesta reissuun viitisen vuotta sitten ja päätti vuoden jälkeen, ettei palaakkaan kylmään pohjolaan. Hänen kotinsa on Trawanganin saarella. 

Päde pyörittää Cats of Gili nimistä kissojen avustusjärjestöä. Päden saapuessa saarille häntä huolestutti kissojen vointi, enemmän ja vähemmän sairaat kissat sikisivät vapaasti Gili T:llä. Päde päätti laittaa kädet saveen ja ruveta auttamaan saaren kissoja. Hän perusti vapaaehtoistyöhön nojaavan järjestön joka järjestää saarelle eläinlääkäritoimintaa sekä muutaman kerran vuodessa kissojen leikkausklinikan kissojen sterilointiin. Leikatut kissat merkitään ja ilahduttavan paljon näitä katteja saarella näimmekin, Päde kavereineen on leikannut jo yli 1000 kissaa. Vuosien uurastus on tuottanut tulosta ja elikot voivat saarella nykyään paremmin!

Meitä harmitti kovasti, että jouduimme lähtemään jatkamaan matkaamme juuri kun Päden seuraava kissaklinikka oli alkamassa. Olisimme mieluusti juosseet pöpeliköissä kiinniottamassa katteja. Mikko pääsi kuitenkin hiukan avustamaan Pädeä kissajutuissa. Meidän poiketessa kissakaupalla Pädelle saapui uuden karhea autoklaavi välineiden steriloimiseen. Mikko pääsi paukuttelemaan henkseleitä autoklaavitietämyksellään, insinööristä on aina kivaa päästä pätemään.

Kävimme Gilillä sukeltamassa vain kerran. Sukelluksien hinnat olivat sen verran korkeat, että päätimme jättää sukellukset muihin kohteisiin. Gileillä toimii kymmeniä sukelluskeskuksia, joiden hinnat ovat suurin piirtein samat. Gileillä korallit eivät ole kovinkaan hyvässä kunnossa, kiitos dynamiittikalastuksen. Kaakkois-Aasiassa on hyvinkin suosittua edelleen kalastaa dynamiitin avulla. Kalastajille on tärkeämpää saada kalaa tänään kuin ajatella kalastustyylin pitkäjänteisiä seurauksia. Gileillä on toki vielä riittävästi korallia katseltavaksi, mutta suurempaa iloa meille tuotti sukelluksella tapaavamme jättikokoiset kilpikonnat. Näimme yhdeksän yli metrin mittaista kilpikonnaa uiskentelemassa ja rouskuttelemassa korallia. Sukelluksella molemmilta meinasi tulla äitiä ikävä, kun kohtasimme ensimmäisen virtauksemme. Virta vei ja me vikisimme. Sukellusopasta nauratti kovasti meidän räpiköinti virtaa vastaan.

Matkamme jatkui Lombokille julkisella veneellä. Pummimme Pädeltä kyydin lauttarannasta Sengigin keskustaan. Sengigi oli rupsahtanut rantakaupunki, josta henki se, että kultakausi on ollut aika kauan sitten. Rakennukset olivat rupsahtaneita, osa jopa hylättyjä. Meille tuli äkkiä ikävä kivaa Gili T:tä.

Ensimmäinen yö Sengigissä ei varsinaisesti lähtenyt kovin hyvin liikkeelle. Juuri kun oli aika sammuttaa valot ja pistää silmät kiinni näimme sängyllä kiipeilen lutikoita. Kambodzassa kokemamme jälkeen emme jääneet pitkäksi aikaa ihmettelemään. Mikko nappasi lutikan purkkiin ja lähdimme juoksemaan kohti respaa. Hetkeä myöhemmin meidät oli muutettu naapurihuoneeseen. Juuri kun olimme päässeet asettumaan ”taloksi” näimme seuraavan lutikan juoksentelevan seinällä sängyn vieressä. Kolmannessa ilmastoidussa kalliimmassa huoneessa ei ötökkäkavereita onneksi näkynyt. 

Seuraavalla Lombokin reissullamme jätämme Sengigin väliin ja suuntaamme tutkimaan tulivuoria. Meitä olisi kovasti kiinnostanut lähteä huiputtamaan tulivuorta, mutta valitettavasti aikataulu ja sadesää ei ollut puolellamme. Täytyyhän sitä jättää seuraavallekkin reissulle jotain :)

Unohdimme tiukan budjettikurin ja hyppäsimme Johor Bahrusta Singaporeen vievään bussiin. Singapore on yksi maailman kalleimmista kaupungeista. Meidän tavallisella 20 euron päiväbudjetilla ei olisi ollut kaupunkivaltioon asiaa. Kaupungin halvin kapselipeti kahdelle oli jo yksinään 34 euroa yöltä. 

Malesian ja Singaporen rajalla ei maisema juuri muuttunut. Isohkon joen uoman toisella puolella jatkui hyvin samannäköinen valtio. Odotimme, että muutos olisi yhtä silmiin pistävä kuin Suomen ja Venäjän rajalla. Emme olleet osanneet odottaa, että Singapore oli niin väljään rakennettua ja vihreää aluetta. Mielikuvissamme koko valtio oli täynnä lasisia pilvenpiirtäjiä. Totuus oli toinen.

Singapore on maailman kuulu säännöistään. Urbaanit legendat purukumin myyntikielloista ja salakuljetuksesta ovat kaikille tuttuja. Maahan on tarkat tuontisäädökset, jotka olimme onnistuneesti unohtaneet lukea ennen rajalle saapumista. Tullissa kävelimme hymyssä suin vihreää linjaa, kun virkapukuinen vanhempi herrasmies kyseli Mikolta onkohan hänellä kenties tupakkatuotteita mukana. Mikkohan tietysti rehellisenä miehenä tunnusti, että rinkassa on muutama myanmarilainen ”laatusikari” tuliaisiksi kotimaahan. Tullimies pyysi Mikkoa sivummalle ja kertoi, että tupakkituotteiden tuonti Singaporeen on kielletty avattu askia suuremmissa määrissä. Mikko lähti puoleksi tunniksi virkailijoiden kanssa sivuhuoneeseen. Hetken selvittelyn jälkeen selvisi, että tullin olisi pitänyt antaa tuntuva useamman sadan euron sakko salakuljetuksesta, mutta  tällä kertaa syyllinen armahdetaan, jos hän suostuu joko maksamaan tuotteiden veron tai antaa sikarit tuhottavaksi. Sikareiden ostohinta Myanmarissa oli hiukan vajaan euron, joten parinkymmenen euron sakko ei tuntunut kovinkaan kohtuulliselta. Mikko päätti luovuttaa sikarit tuhottavaksi kyynel silmäkulmassaan.

Singaporessa saimme melkein tehdä kalenteriin merkintöjä ja laittaa herätyskellon soimaan, että ehdimme nähdä kaikkia tuttujamme muutaman päivän visiittimme aikana.

Annikan työkaveri Jesse lähti lokakuussa Singaporeen vaihto-opiskelemaan. Ehdimme juuri parahiksi kaupunkiin, ennen kuin Jesse oli viimeistelemässä vaihtoaan. Oli hauskaa ”kuljeskella” paikallistuntijan perässä ja kuulla elämän menosta suurkaupungissa. Klaukkalan mies oli päässyt aika kauaksi kotoa haistelemaan maailman menoa. Jessen kanssa kiertelimme Little Indiassa. Sattumalta kerroimme olevamme menossa katsomaan Transformes-näyttelyä Päädyimme lähtimään yksissä tuumin katsomaan robottien touhuja paikalliseen Heurekaan. Taisimme olla vain noin 20 vuotta liian vanhoja näyttelyyn. 

Jessen kanssa oli hauska vaihtaa kuulumisia ja kuulla millaista opiskelu kaukana kotoa on. Singaporessa on edelleen voimissaan opetustyyli, jossa opettajan sana on totuus eikä sitä sovi ruveta oppilaan kyseenalaistamaan. Harjoitustöissä on syytä noudattaa opettajan tapaa eikä suinkaan alkaa soveltaa muuta oppimaansa. Laajemmasta soveltavasta osaamisesta saattaa saada jopa miinus pisteitä tai nuhtelua.

Annikan opiskelukaverit Mikko ja Marika olivat myös sattumalta samaan aikaan Singaporessa lomailemassa. Pitkän kahdentoista tunnin lennon jälkeen Tampereen sankarit saapuivat morjestamaan meitä Chinatownin täpötäysille kaduille. Nälkäiset sankarit tilasivat vahingossa kananjalkasoppaa. Keittossa ei ollutkaan kanan koipipaloja pilkottuna vaan pelkkiä räpyläosiaa eli kanan varpaita. Nälkäänsä sitä näytti syövän vaikka mitä. Meillä on vielä toistaiseksi varpaat maistamatta, vaikka kuulemma ovat oikein maukkaita.

Chinatownin kadut olivat täynnä kiinalaisen uudenvuoden eli CNY:n juhlijoita. Joka puolella oli erilaisia punaisia koristeita, joissa oli kultaisia kirjailuja. Jokaisen liikkeen edessä oli mandariinipuita. Katujen varsilla oli mandariini ja pähkinäkauppiata. Leijonatanssijoiden kulkuuet olivat valloittaneet kadut. 

Uutta vuotta otettiin tietenkin vastaan ilotulituksella. Ilotulitus oli hienoin koskaan näkevämme. Taivas oli täynnä erilaisia värejä. Majapaikkamme respan mukaan CNY:n ilotulitus on aika vaatimaton. Respa ei ole tainnut nähdä suomalaisia tulituksia.

Pitkin puistoja kävellessä Mikkoja alkoi ihmetyttää laatoituksissa käytetyn kiven alkuperä. Olimme jo aivan varmoja, että punainen graniitti olisi kuljeteltu Suomesta Singaporen katuja kaunistamaan. Eihän nyt muutaman neliökilometrin kokoisessa valtiossa voi olla sopivaa kalliota. Rakennusinsinööri-Mikko alkoi seuraavana päivänä selvittelemään laattojen alkuperää. Pettymykseksemme laatat eivät olleet suomalaista alkuperää. Singaporen valtiossa on yksi isompi kukkula, josta laattojen materiaali on peräisin.

Mikon ja Marikan kanssa kiertelimme muutamassa Singaporen suurimmassa nähtävyydessä. Illan hämärtyessä suuntasimme kohti eläintarhan yösafaria. Yösafarilla pääsee katsomaan yöaktiivisia eläimiä muutamien metrien päästä. Alueella on muutaman kilometrin kävelyreitti ja parikymmentä minuuttia kestävä opastettu kärrykuljetus. Me kiertelimme ensin kävellen aluetta ja näimme muunmuassa krokotilejä, lepakoita ja huvittavan näköisiä hiiripeuroja. Parin tunnin kierroksen varrella oli myös hyeenoja ja leijonia. Kävelyn jälkeen hyppäsimme kärryyn ihmettelemään norsuja, sarvikuonoja ja kiraffeja. Eläimien ja meidän välissä ei ollut näkyviä kaltereita. Katsojalle saattoi syntyä käsitys, että eläimet ovat lähes vapaina aitauksissaan. Lähempää katsottuna saattoi huomata, että eläinten ja katsojien välissä oli syviä vallihautoja tai muita esteitä, joita eläimet eivät pysty ylittämään. Yösafarin eläimet olivat hyvin voivan ja virkeän näköisiä. Eläintarha oli täysi vastakohta Yangonin eläintarhalle.

Kiertelimme porukalla muutaman must-see nähtävyyden. Marina Bay Sandsin hotelli oli insinöörien nähtävä niin sisältä kuin ulkoa. Ehdimme pohtia millaisessa palaverissa arkkitehti on heittänyt pöydälle ideansa kolmesta tornista, joiden päällä on laiva. On saattanut mennä jolla kulla palaverikahvit väärään kurkkuun, kun ideaa on ensimmäisen kerran heitelty ilmoille. Ryhmä rämä yritti päästä nauttimaan Singapore Sling drinkkejä hotellin kattobaariin, mutta meidän pukeutuminen ei riittänyt ravintolan vaatimuksiin.

Hotellin vieressä oli Gardens by the bay puutarha-alue. Puutarha ei ollut mikään perinteinen nurmikkoalue, jossa on istutettu ruusuja penkkeihin. Alueella oli korkeita tötteröitä, joiden seinämiä pitkin kasvoi erilaisia kasveja. Pimeän tultua tötteröt olivat kauniisti valaistuja. Illan kohokohta oli ehdottomasti puiston valo/musiikki-show.

Kiinalainen uusivuosi näkyi kaupungissa. Kadut olivat erityisesti Chinatownissa aattoiltaa lukuunottamatta lähes autiot. Kiinalaisena uutenavuotena moni lähtee matkustamaan. Malesian lomakohteet täyttyvät kiinalaisista ja singaporelaisista lomailijoista. Meidän herkkusuiden harmiksi ruokakojuyrittäjät viettivät vuoden ainoata lomaansa. Ruokakojukeskittymien kojuista suurin osa oli kiinni. Pääsimme kuitenkin maistamaan hyviä ruokia. Mikon ja Marikan kanssa nautimme erityisen herkullisen illallisen kiinalaisessa ravintolassa. Ravintolassa saimme ensimmäisen kerran saman makuista kiinalaista ruokaa kuin kiinassa totuimme syömään. Meidän täytyy palata Singaporeen vain etsimään uusia hyviä ruokakokemuksia.

Viimeiseksi yöksi Singaporessa siirryimme ystävämme Annin kummitädin Tupun luo. Tupu ja Pertti ovat asustelleet kymmenisen vuotta Singaporessa ja Indonesiassa. Pääsimme kyselemään hölmöjä kysymyksiä aasialaisesta elämänmenosta ja työkulttuurista. 

Tupun ja Pertin koirat Sälli ja Scoopy olivat kerrassaan ihania. Meille oli kovin terapeuttista rapsutella kaksikkoa. Hyvin käyttäytyvät koirat nostivat hetkellisesti koirakuumeen korkealle.

Lentokentälle päästyämme aloimme oitis miettiä milloin pääsemme seuraavan kerran Singaporeen:)

Mörtti Röpön jäljissä mekin jatkoimme viileiltä ylämailta matkaa Malesian pääkaupunki Kuala Lumpuriin. Lämpötilaero oli noin kymmenen astetta ja hikeä pukkasi otsalle ihmetellessä kaupungin hyvin toimivaa julkista liikennettä. Pitkästä aikaa olimme kaupungissa missä oli hyvin toimiva kaupunkijunaverkosto. Tolppien päälle nostettu junarata oli myös mahtava tapa nähdä nähtävyyksiä. Pienen junailun jälkeen näimmekin kaupungin tärkeimmän nähtävyyden Petronasin kaksoistornit. 

Öljy-yhtiö Petronasin pääkonttorirakennus oli komeaa katseltavaa. Mikko ehti katsoa majapaikassa pari dokkariakin pilvenpiirtäjien rakentamisesta ja suunnittelusta. Tornien arkkitehtuurissa on paljon islamin uskoon liittyvää symboliikkaa. Yli neljäsataa metriä korkeat tornit näkyivät ympäri kaupunkia talojen väleissä kulkiessa. Jostain syystä tornit muistuttivat Annikaa Moskovassa nähdyistä Stalinin hampaista. 

Tornien alapuolella on hieno ostoskeskus, useampi museo ja konserttisali. Bongasimme tornien alakerran konsettisalista Sibelius-konsertin, mutta jouduimme jättämään sen kuitenkin budjettisyistä väliin. Tornien takana olevassa puistossa oli näyttävä vesishow, johon satuimme paikalle sattumalta.

Malesialaisten kansallislajeja ovat kuulemma sulkapallo ja shoppailu. Malesialaisten unelmatreffit ovat ostoskeskuksessa. Länsimainen kynttiläillallinen ei ole mitään siihen verrattuna, että pääsee treffeille shoppailemaan. Jääkaappikylmäksi viilennetyt ostoskeskukset olivat koko perheen viihtymiskeskuksia. Ostareilta löytyi jos jonkinnäköistä ravintolaa ja kauneushoitolaa tavallisten vaate- ja elektroniikkaliikkeiden lisäksi. Yhdeltä ostarilta bongasimme sisätiloihin rakennetun huvipuiston. Sisä-Särkässä oli muunmuassa iso vuoristorata. Samalta ostarilta bongasimme myös jousiammunta-areenan. 

Majapaikkamme oli hiukan syrjässä keskustan humusta. Skytrain-radan päätepysäkin tienoilla oli mahdollisuus tarkkailla ns. tavallisten ihmisten eloa. Istuimme majapaikkamme läheisissä ravintoloissa ja ihmettelimme immeisten eloa. Teekupposen ääreltä oli hauska seurailla työmatkalla olevia ihmsiä. Viereisen sairaalan henkilökunnalla oli uniformut. Hoitajilla oli kova kiire ehtiä syödä ruokansa ja palata töihin. Viereissä ravintolassa istui iso joukko muslimimiehiä teellä. Jalkapallo pyöri täälläkin telkkarissa. 

Meidän Kuala Lumpurin visiittiä piinasi piheys. Kumpaakin reissaajaa hämmästytti nähtävyyksien hinnat. Päädyimmekin vain käppäilemään kaupungin kaduilla ja nauttimaan ilmaisista nähtävyyksistä. Ihmettelimme keskustan katuja ja korkeita rakennuksia. Kiertelimme Chinatownin rihkaman täyteisillä kaduilla ja poikkesimme pikaisesti todella pikkuiseen Little Indiaan. Kiertelimme etsimässä hauenkoukkuja, mutta Mikon netistä löytämät kalastuskaupat olivat suljettuja. Jouduimme luovuttamaan tuloksettoman etsintäkierroksemme. Saimme muutaman paikallisen miehen nauramaan kertoillessamme Mörtti Röpöstä.

Jatkoimme matkaamme etelään. Rannikkokaupunki Melaka (Malacca) odotteli meitä parin tunnin  bussimatkan päässä KL:n sykkeestä. Matkaan lähdössä oli pientä kankeutta. Meidän paikat oli myyty bussissa kahteen kertaan. Hyppelimme sitten vajaan kymmenen kertaa eri paikoille. Aina kun vaihdoimme paikkaa seuraavalle, niin tottahan joku tuli kertomaan, että anteeksi istutte hänen paikallaan. Lopulta bussi lähti liikkeelle ja meillä oli paikat.  Hässäkkä unohtui melkein heti kun kuski laittoi pyörimään kasaritoimintatähtien Expendaples KORJAA kolmosen. Harmittavasti leffan loppuratkaisu (joka on varmasti todella yllättävä) jäi näkemättä.

Melakan uuden kaupungin bussiasemalla viihdyimme pitkään. Jostain syystä yksikään bussi ei ollut kulkemassa Vanhaa kaupunkia kohti. Reilun tunnin odottelun aikana ehdimme tutustua opiskelijanaiseen, jonka pääaineena oli Islamilainen bisnes. Meillä on vielä selvittämättä miten tavallinen kauppa ja islamilainen eroavat toisistaan. Busseja ei kuulunut ja väkeä alkoi olla niin paljon laitureille, ettemme olisi rinkkoinemme bussiin mahtuneetkaan. Otimme taksin kohtuuttoman korkealla hinnalla. Taksi vei meidät eri paikkaan kuin pyysimme. Lopulta pääsimme majataloomme, joka ei ollut ehkä reissumme hienoin. Tuntui, että tänään ei kyllä mikään onnistu. Onneksi majatalomme omistaja oli niin loistava tyyppi, että muutaman minuutin jälkeen olimme jo paremmalla tuulella. Reissussa pikkuiset jutut tuntuvat toisinaan suurilta. Tarpeeksi monta vähäpätöiseltä tuntuvaa ongelmaa niin saattaa olla naama mutrulla pitkäänkin. Toisaalta olemme myös hillitsemään hermojamme. Hermostumalla ja turhautumalla ehkä Suomessa jotkin asiat menevät eteenpäin, mutta aasialaiset eivät laita töppöstä toisen eteen yhtään vilkkaammin vaikka kuinka mesoaisi.

Vietimme viikon verran pienessä monen mielestä tylsässä kaupungissa. Kaikki nähtävyydet olisi voinut kiertää päivässä tai kahdessa, mutta me halusimme pysähtyä vain oleilemaan kauniiseen rauhalliseen kaupunkiin. Arkemme kului pyykätessä, housuja parsiessa ja kirjoja lukiessa. Oli mukavaa olla kaupungissa, jossa elo oli edullista ja helppoa. Kelpasi iltapäivän kuumina tunteina köllötellä majatalon sohvalla ja katsella leffoja. 

Majatalon isäntä Howard järjesti iloksemme kaikenlaista pientä ohjelmaa. Hän vei meidät mukanaan kiinalaisten tiistaimarkkinoille ostamaan hedelmiä ja maistamaan paikallisia erikoisuuksia. Onneksi olimme Howardin Civicillä liikkeellä, fillarilla ei olisi saanut noin viiden kilon hedelmäsaalista kuljetettua majatalolle. Markkinoiden erikoisuus oli kebab-kioski. Kebab oli lihaisempaa ja paksumpaa kuin Suomessa. Tulisten kastikkeiden sijaan pitan väliin pursotettiin jotain todella makeaa soosia. Lammaspitakebab soijamaidon kanssa oli oikein toimiva yhdistelmä.

Kiertelimme portugalilaisten ja hollantilaisten rakentamia rakennuksia tai oikeastaan rakennuksista jäljellä olevia raunioita. Olisimme tarvinneet oppaaan, jotta olisimme ymmärtäneet pytingeistä hiukan enemmän. Varhaisimmat rakennukset olivat portugalilaisten siirtomaaisäntien jäljiltä. Osa näistä oli tuhoutunut, kun hollantilaiset valloittivat kaupungin.

Kirkon raunioilla pääsimme tai oikeastaan jouduimme paikallisten opiskelijapoikien englanninharjoituksen uhreiksi. Pojat olivat saaneet englanninläksyksi haastatella turisteja ja kysellä heidän kuulumisiaan ja mielipiteitä Melakasta. Vastasimme mielellämme ensimmäisille. Kymmenes haastattelija sai meiltä jo aika lyhyitä vastauksia. Opettaja mahtaa olla tyytyväinen, kun koko luokka haastatteli vain meitä. 

Parhaiten Melakan historiaa meille avasi kaupungin merimuseo. Kaupungin edustalle hukkuneen laivan kopioon oli rakennettu museo, jossa oli runsaasti infoa siitä miten kaupunki on elänyt eri siirtomaaisäntien alaisuudessa. Kaupunki on ollut merkittävä kauppapaikka jo 1400-luvulla. Kaupunki sijaitsee kätevästi Singaporen ja Intian välissä ja toiminut laivojen tankkauspaikkana.  Museossa oli mielenkiintoisia pienoismalleja eri maiden käyttämistä laivatyypeistä. Kaiken kaikkiaan museo oli hieno kokonaisuus. Museon yhteydessä oli kaksi muuta rakennusta, joiden sisältö ei ollut kovin päräyttävää jos ei ole kiinnostunut Malesian rannikon merivoimista.

Mikolle jää Melakasta varmasti ikuisesti muistettava kokemus. Howard pyysi meitä osallistumaan yhtenä iltana pyöräretkelle. Annikaa ei huvittanut lähteä, joten Mikko lähti yksin luullen lähtevänsä majatalon kaupunkikierrokselle. Tavallaan pyörälenkki oli kaupunkikierros. Majatalon vieraiden sijaan osallistujat olivatkin paikallisia pyöräilijöitä ja pikku lenkki paljastui 40 km mittaiseksi. Mikko päästeli herrasmiespyörällään (samanlainen pyörä kuin Tunturi Kavaljeeri) pitkin kanavan reunoja ja siltoja muiden osallistujien polkiessa uudenkarheilla pyörillä. Loppuosa lenkistä kulki moottoritien varrella, jossa herrasmiespyörän ominaisuudet pääsivät oikeuksiinsa. Olihan se hienoa ohitella hienommalla pyörällä ajavia. 

Parasta Melakassa oli ehdottomasti Pak Putra niminen pakistanilainen ravintola. Söimme viikon aikana varmasti ainakin viidesti siellä. Ravintola on todella kuuluisa malesialaisten keskuudessa tandoorikanastaan. Joka ilta ravintola oli täynnä. Illan aikana pelkästään tandoorikana-annoksia meni useita satoja. Ravintola oli asiakaspaljoudestaan huolimatta rauhallinen ja oli hauska seurailla kanojen valmistusta ja paistamista. Olemme entistäkin perehtyneempiä uuden lempiruokamme valmistuksen saloihin. Annikan täytyy heti Suomeen palattua ilmottautua kansalaisyhdistyksen savivaasien valmistuskursille, jotta saamme tarkoitukseen sopivan paitsoastian valmistettua.

Viimeisenä iltana majatalossa tapasimme kaverin, joka oli matkalla fillarilla Bangkokista Singaporeen. Kanadalaismies ei ollut ennen kyseistä reissua juurikaan pyöräillyt. Hän oli matkaillut Laosissa ja Kambodzassa ja tultuaan Bangkokiin saanut loisteliaan idean lähteä jatkamaan matkaa fillarilla. Hän oli ostanut käytetyn mummopyörän ja lähtenyt matkaan suuremmin suunnittelematta. Kahden tuhannen kilometrin matkalla hän oli nukkunut riippumatossa ulkona, paikallisten ihmisten olohuoneissa ja joitain yötä majataloissa. Kaveri ei vieläkään osaa itse paikata tai vaihtaa rengasta vaikka rengasrikkoja on sattunut useita reissun aikana. Hänellä oli ollut onnea myötä ja aina rengasrikon käydessä joku paikallinen oli tullut jeesailemaan fillarin kanssa. Thaimaan puolella matkanteko oli ollut hyvinkin sujuvaa, Malesian puolelta kaverilla ei ollut kunnollista maantiekarttaa. Hän oli luottanut vähän turhankin paljon kännykän karttaohjelmaan ja muunmuassa päätynyt sotilaiden eristämälle alueelle. Hänen reissunsa vaikutti niin mielenkiintoiselta, että meidän alkoi syyhyttää päästä tekemään itsekkin vastaava. 

Melakan viikon jälkeen lähdimme Johor Bahruun Singaporen rajakaupunkiin muutamaksi päiväksi. Alunperin meidän piti mennä Johoriin Legolandian vuoksi. Kaakkois-Aasian ainoa Legolandia kiinnosti meitä legoinsinöörejä kovasti. Harmiksemme unohdimme ostaa liput yli viikkoa ennakkoon ja ovelta ostettu lippu oli aivan liian kallis meille. Päädyimme ottamaan huvipuiston sijaan hienomman hotellin ja nauttia kuntosalista ja uima-altaasta. Suuresta huoneestamme oli näkymä joen yli Singaporen kaupunkivaltioon.

Meillä riitti hämmentyneitä hetkiä uima-altaalla. Uima-altaalle ei ollut erityisempiä pukeutumisohjeita, joten oletimme, että bikinit ovat ihan OK asustus. Tulimme toisiin ajatuksiin nähtyämme musliminaiset verhoutuneina huntuihin ja märkäpukuihin. Maassa maan tavalla ja seuraavalla kerralla Annikakin löysi rinkasta tavalliset uikkarit bikinien sijaan.

Suurempaa hämmennystä meille kuitenkin aiheutti se, että yhtenä päivänä altaan vesi vaihtoi väriä. Yhtäkkiä sinertävältä näyttänyt vesi olikin vihreää. Mikko uskaltautui uimaan värinmuutoksesta huolimatta. Suurempia jälkiseuraamuksia tästä ei vielä ole ainakaan esiintynyt.

Johor Bahrusta emme löytäneet juuri mitään mainitsemisen arvoista. Kaupunki muistutti hiukan Kouvolaa tai Vantaata harmaine neuvostehenkisine rakennuksineen. Rannalla oli muutaman korttelin verran vanhoja kohtuullisen hyvin säilyneitä rakennuksia. Kaupunki on kasvanut Singaporessa työskentelevien nukkumalähiöksi. Singaporen hintoihin nähden Johor Bahru on edullinen. Viihtyisyys ja siisteys eivät ole Singaporen tasolla. Kaupunki on singaporelaisten viikonlopun viettopaikka. Samaan tapaan kun suomalaiset lähtevät Tallinnaan nauttimaan edullisesta juomasta ja ruuasta matkaavat singaporelaiset Johoriin. 

Johor Bahrusta kävimme anomassa Indonesian kahden kuukauden viisumia konsulaatista. Konsulaatin nettisivuilta puuttui aukioloajat ja kaikki mahdollinen tieto viisuminhakemisesta. Yritimme soitella konsulaattiin, mutta mikään netistä löytämämme numero ei toiminut. Totesimme, että kerätään erilaisista matkablogeista ja matkaoppaista tiedot yhteen ja lähdetään kokeilemaan saammeko viisumia. Hankimme aamutuimaan halvimman lentolipun ulos Indonesiasta parin kuukauden päähän. Lippua emme aio käyttää, mutta ilman lippua ei myöskään viisumia heruisi. Kopiomme hotellin respassa passimme kuvasivun ja Malesiaan saapumisleiman. Otimme matkaan kaksi värillistä passikuvaa. Konsulaatissa selvisi, että meillä pitää kertoa myös missä majoitumme Indonesiassa. Varausta meillä ei ollut esittää, mutta onneksemme meillä oli sähköpostissa yhden Indonesiassa toimivan sukelluskeskuksen osoite. Laput oli nopeasti kirjoitettu ja jätetty tiskille. Pieni jonotus kassalle maksamaan. Käsittelyaika oli vain yhden vuorokauden, joten saimme seuraavana päivänä tulla hakemaan passimme takaisin. Voimme siis suositella Johoria lämpöisesti, jos aikoo viisumibisneksiä hoidella Malesiassa.

Passeja noutaessa bongasimme konsulaatin ovelta pukeutumisohjeet. Edellisenä päivänä meillä oli sattumalta ohjeistuksen mukaiset asialliset pitkät vaatteet päällä. Noutohetkellä Mikolla oli jalassa shortsit, joista polvet vilkkuivat. Ehdimme jo hetken spekuloida käännytetäänkö meidät takaisin hotellille pukeutumaan. Onneksemme virkailijat eivät olleet nipolla päällä ja saimme pyrähtää viisumiluukulla. Kuudenkymmenen päivän viisumitarra passissamme saimme jatkaa matkaa kohti Singaporea.

Cameron Highlandsissa on useampi keskustaajama. Me päädyimme länkkärituristien suosimaan Tanah Ratan kylään. Bussista ulos astuessamme meitä hiukan järkytti näkevämme. Luulimme opaskirjojen ja matkablogien perusteella saapuvamme vihreyttä hohkaaville teeviljelmille. Tanah Rata näytti todella rumalta turistikylältä. Kylään on rakennettu useita kymmeniä alppityylisiä mustavalkoisia kerrostaloja. Talojen julkisivut ovat täynnä valomainoksia ja ilmastointilaitteiden koneikkoja. Matkalla kylään olimme nähneet useamman laakson rinteet täynnä muovisia kasvihuoneita. Paikka vaikutti kaikelta muulta kuin kivalta vaelluskohteelta. 

Ankeus katosi mielistämme kuitenkin nopeasti tavattuamme majapaikkamme energisen emännän Jayn ja hänen poikansa Joshuan. Joshua istui melkein aina olohuoneen sohvalla katsomassa urheilua ja kaverilla oli käsittämättömän paljon tietoa kaikesta urheiluun liittyvästä. Nykyiset ja entiset suomalaiset formulakuskit ja jalkapalloilijat oli hallussa paremmin kuin meillä.

Jay antoi meille paljon vinkkejä vaelluksia varten. Hän mainosti sopivassa suhteessa oman firmansa reissuja sekä kannusti lähtemään omin päin reiteille. Päätimme osallistua kahdelle ohjatulle metsäretkelle ja tehdä omatoimisesti jaksamisen mukaan muita reittejä.

Ensimmäisenä päivänä kävimme testaamassa kuntoamme keskivaikealla reitillä. Etenemisemme oli kohtalaisen hidasta, sillä meillä riitti paljon ihmettelemistä viileässä, trooppisessa sademetsässä. Kaatuneet puiden rungot, liaanit, sammaleet ja villit orkideat pysäyttivät meidät tutkimaan luontoa ja räpsimään kuvia tämän tästä.

Suomessa metsäretkelle pitää aina ottaa hyvät eväät. Yritimme kysellä samassa majapaikassa majailleelta brittipariskunnalta reittien mahdollisista taukopaikoista. He eivät oikein tajuavan meidän urpoa kysymystä. Heidän ajatusmaailmassa kahden tunnin retkelle ei tarvitse ottaa repullista eväitä. Onneksemme löysimme reitin varrelta sadesuojan, jossa kelpasi evästä popsia. Makkaranpaistomahdollisuuksia ei sademetsästä löytynyt. Ei tosin löytynyt makkaraakaan.

Koko reissumme yksi kohokohdista oli opastettu retki sademetsään ja teeplantaaseille. Oppaamme Jayson oli paikallinen mies, joka oli vaihtanut lakimiehen hommat eräoppaan töihin. Kaveri oli asunut ylämaiden alkuasukasheimojen parissa ja tutustunut sademetsän eliöstöön hyvin tarkasti. Hän tunsi kasvit ja alueen historian. Hänellä oli sydämmen asianaan suojella paikallista luontoa. Pitkän päivän aikana opimme muunmuassa liaaneista, villimantelista ja inkivääristä uusia asioita. Jayson esitteli meille muun muassa puun, jonka lehdet ja marjat tuoksuivat suuvedeltä. 

Iltapäivästä hän johdatti meidät viidakosta teeviljelmille ja alkuasukkasheimon kylään. Teekasveja oli istutettu vieri viereen kukkuloiden rinteille. Näkymä oli hyvin samanlainen mitä olimme opaskirjojen sivuilla nähneet. Vihreän kaikki eri sävyt näkyivät laakson kasveissa. Oppaamme esitteli meille tarkoin teen viljelyn saloja. Pääsimme kuulemaan teekasveja vaivaavasta taudista ja oppimaan teesadon keräämisestä ja siihen käytettävistä työkaluista.

Alkuasukkaat eivät asu enää viidakossa puumajoissaan. Malesian valtio on rakennuttanut heimoille pieniä rivitaloasuntoja sademetsien lähettyville. Kylissä on sähkö, netti ja vesi. Valtio on rakentanut myös kylistä isompaan kylään päällystetyn tien. Lapset käyvät samaa koulua kuin muut paikalliset ja monet kylien asukkaista käy skootterilla päivätöissä. Elämä ei siis missään nimessä ole primitiivistä. Oppaamme keroi, että heimot ovat unohtaneet omat perinteensä muutettuaan kyläyhteisöönsä palveluiden äärelle. Oppaamme mukaan kylien rakentaminen oli kuitenkin valtion ainoa mahdollisuus pitää heimot hengissä. Aiemmin kuoleisuus oli suurta, sillä aina vain pienentyvissä viidakoissa ei riittänyt metsästettävää. 

Annikalle ohjattu retki oli suuri taistelu itsetunnon kanssa. Mikon vaatimuksesta neiti joutui ottamaan retkelle käyttöönsä vaelluskepin. Aluksi tuntui hyvin hölmöltä käyttää keppiä. Annika ei uskonut, että kepistä olisi oikeasti mitään hyötyä metikössä. Retken jälkeen oli kyllä pakko myöntää, että keppi helpotti menoa ryteiköissä melkoisesti. Keppi kulkikin mukanamme koko loppuviikon reissuilla. Mikko ei moista suostunut kuitenkaan ottamaan käyttöön.

Viikon toinen ohjattu retki suuntasi katsomaan Raflesia-kukan kukkimista. Raflesia on maailman suurin kukkanen, jota kasvaa vain muutamassa paikassa maailmassa ja meillä oli onnea sattua paikalle juuri kun muutama oli kukassa. Raflesia kukkanen on itseasiassa lähempänä sientä kuin kukkaa. Se on liaanien loiskasvi, joka yhteyttää hyönteisten avulla ja on keksinyt niiden houkuttelukeinoksi näyttää mädältä lihalta. Indonesiassa raflesiat myös haisevat siltä. Ei paras kukkanen ensitreffeille, mutta vaikuttava ilmestys joka tapauksessa. Raflesian kukinta kestää vain vajaan viikon. Kukka avautuu terälehti terälehdeltä parin vuorokauden kuluessa ja avonaisena kukkiva kukkaa pääsee ihailemaan vain muutamana päivänä. Kukinnan loputtua kukka tummuu ja mädäntyy. Kukkaloiston jälkeen pääsimme ihmettelemään paikallisten heimojen käyttämää puhallusnuoliammuntaa. Oppamme esiteltyä perusteet ammunnasta pääsimme vuorollamme kokeilemaan ampumista. Ase oli noin pari kolme metriä pitkä bambu-putki. Puhaltamalla putkeen nuoli lähti liikkeelle kohti maalitaulua. Meille riitti haastetta osua parin metrin päässä olevaan tauluun, mutta paikalliset metsästäjät saavat nuolen lentämään jopa 80 metriä ja osuvat tehokkaasti saaliseen kahdestakymmenestä metristä. 

Cameron Higland on todella suosittu kohde malesialaisille matkaajille. Paikalliset eivät matkusta ylämaille viilentymään tai vaeltelemaan. Tärkeintä on päästä shoppailemaan. Me suomalaiset ymmärrä toki tätä kaupungeista maalle suuntautuvia ostosreissuja. Matkaammehan mekin ympäri maan runsain joukoin Tuuriin. Malesialaiset eivät ajele tuntitolkulla hyvien tarjouksien perässä. Heitä kiinnostavat puutarhat. Ympäri ylämaiden laaksoja on rakennettu puutarhoja, jotka tuottavat mansikoita, kukkia ja vihanneksia. Viikonloppuisin mansikkaviljelmät täyttyvät paikallisista, jotka täyttävät autonsa mansikkalaatikoilla.

Maanviljelyllä on suuria lieveilmiöitä ylämailla. Alueella asuu noin 45 000 malesialaista ja arvioiden mukaan 30 000 laitonta siirtolaista mm. Myanmarista, Indonesiasta ja Bangladeshistä. Nämä siirtolaiset työskentelevät puutarhoilla. Ahneus on iskenyt viljeliöihin ja nämä ovat palkanneet laittomia siirtolaisia raivaamaan aina vaan uusia rinteitä sademetsistä. Raivaaminen on edennyt siihen pisteeseen, että sadekaudella on suuria mutavyöryjä. Viime joulukuussa kuoli kolme paikallista vyöryissä. Mutavyöryjen jälkeen alueen sulttaani on ottanut ylämaat erityistarkkailuunsa. Jokainen turisteja kuljettava bussi tarkastetaan erikoisjoukkojen voimin ja varmistetaan, ettei alueelle saavu lisää laittomia siirtolaisia. Meidän bussissa matkustajat olivat länsimaista ja Malesiasta, joten sotilas vain tarkisti ovelta matkustajat. Jos bussissa sattuisi olemaan esimerkiksi myanmarilaisia, joutuisivat he erityistarkastukseen. Siirtolaisten lisäksi sulttaani on lähettänyt tarkastajat tiloille. Tilojen maankäyttölupia on tarkastettu ja pinta-alan ylityksistä on rangaistu suurin sakoin. Paikalliset, joiden kanssa juttelimme tilanteesta, epäilivät, ettei sakot tai tarkastukset vie asioita oikeaan suuntaan. Viljelijät saavat lähes ilmaisella työvoimalla tuotetuista mansikoista sen verran rahaa etteivät pelkät sakot lannista.

Malesiassa on suuren muslimiväestön ohella useita muita uskontoja. Malesialaiset juhlivat näkyvästi useiden eri uskontojen juhlia. Täyden kuun aikaan tammikuun lopussa tai helmikuun alussa tamili hindut juhlivat Taipusan-festivaalia. Helmikuun kolmantena päädyimme seuraamaan tärkeää juhlaa Ringitin kaupunkiin muutaman kymmenen kilometrin päähän Tanah Ratasta. Tiesimme, että juhlaan kuuluu ihmisten lävistäminen ja ”vaellus” temppeliin lävistysten kanssa. Saavuimme Ringittiin hyvissä ajoin, joten ehdimme vierailla hindutemppelissä ja nähdä miten siellä valmistauduttiin juhlaan. Temppelillä oli muutamia pieniä lapsia, joiden hiuksia ajeltiin partaveitsellä pois. Kaljuun päänahkaan hierottiin keltaista sahramilta näyttävää ainetta. 

Temppeliltä lähdimme hiljakseen kävelemään kylän halki moottoritien vartta juhlan aloituspaikalle. Motarin varressa hiukan suomalaista levähdysaluetta muistuttavalla paikalla oli jo joukko parhaisiinsa pukehtuneita hinduja ja taolaisia. Tunnelma oli jännittynyt. Pienen odottelun jälkeen juhlapaikalle kannettiin koristeellisiä kehikoita. Ihmettelimme mitä nämä pömpelit mahtavat liittyä lävistysjuhlallisuuksiin. Paikalliset olivat uteliaita meistä. He olivat otettuja siitä, että olimme tulleet seuraamaan heidän tärkeää juhlaa. On ihmeellistä että he eivät kokeneet läsnäoloamme millään tavalla tungettelevana. Olisi vaikea kuvitella että Suomessa pyydettäisiin turisteja mukaan ihmisten tärkeisiin uskonnollisiin juhliin, kuten rippijuhliin. Juhlallisuudet alkoivat rumpujen pärinällä ja ihmeellisillä soittimilla. Aloimme erottamaan joukosta paidattomat miehet ja pojat, jotka olivat osallistumassa juhlaan. Jokainen heistä johdatettiin transsiin musiikin ja rukousten saattelemana. 

Kavereiden huojumisesta ja silmistä näki että olivat transsissa. Heille työnnettiin poskien, silmäkulmien ja kielen läpi metallipiikit, jonka jälkeen heille nostettiin aiemmin ihmettelemämme koristekehikot selkään. Selkään kiinnitettiin kehikoista pieniä koukkuja. Suorittajat lähtivät kävelemään painavat kehikot ja lävistetyn esineet mukanaan kohti temppeliä. Me seurasimme vaelluksen ajan yhtä suorittajaa. Hetkittäin hän oli hyvin pelottavaa seurattavaa. Toisinaan hän tanssi maaninen katse silmillään pitkin tietä toisinaan hän lähes lyyhistyi kehikon painon vuoksi. Temppelille päästyään mieheltä poistettiin lävistykset ja hän yhtäkkiä ”palautui” omaksi itsekseen.

Taipusan oli toisaalta pelottava, mutta oli toisaalta mahtavaa nähdä miten vahvoja suorittajat olivat uskossaan kohdatessaan kipua ja tuskaa vaelluksellaan. Tapahtuma oli lähes veretön ja seuraajat kannustivat suorittajia suorittamaan tehtävänsä kunnialla. 

Taipusan juhlallisuudet olivat Ringitissä kohtalaisen pienet muutaman sadan hengen juhlat. Kuala Lumpurin Batu Caveille juhlallisuuksiin osallistuu useita miljoonia ihmsiä. Pienen maalaispaikkakunnan juhlallisuuksissa pääsimme kokemaan ja näkemään tunnelman paljon lähempää. Kuala Lumpurin suuret väkijoukot tosin olisivat luoneet oman tunnelmansa.

Helmikuun kolmantena juhlittiin Taipusanin lisäksi Annikan synttäreitä. Mikko oli junaillut paikallisesta leipomosta banaanisuklaakakun majapaikalle. Hörpimme kahvit uusien ystäviemme Byronin ja Charlotten kanssa. Cameron Highlandsissa myydään kaikkea mahdollista mansikka-aiheista turistikrääsää. Annika ehti jo pelätä, että Mikko ostaa syntymäpäivälahjaksi kakun sijaan mansikkavillahatun tai mansikkatuhkakupin. Synttärisankari oli enemmän kuin tyytyväinen kun lahjaksi paljastui suklaata ja kortti. 

Tanah Ratassa söimme paljon intialaista ruokaa. Herkullisten Palak paneerien ja voikanojen ohella suosikiksemme muodustui tandoorikana. Olisimme voineet syödä jokaisella aterialla tandoorikanaa naan leivällä. Kananliha oli uskomattoman pehmeää. Suunnitelmissa on testata kesällä omaa versiota ruokalajista. Marinadireseptejä otetaan kokeneemmilta vastaan :)