Lueskeltiin kesällä kotosalla GEO-lehteä ja vakuututtiin, että Mongoliaan on päästävä. Kuvittelimme, että Mongolia on leppoisa takapajula Kiinan ja Venäjän välissä. Vihreää nurmea ja puhdasta ilmaa.Kaikki on mukavan höveleitä ja rentoja.
Kuvitelmat alkoivat haalistua junamatkan aikana, kun Mikko alkoi tarkemmin lueskella matkaoppaan varoituksia. Turistien ei suositella liikkuvan pimeän tulon jälkeen kaupungilla. Taskuvarkaita on kaikkialla. Kaiken kukkuraksi Ulan Bator on mittausten perusteella maailman toiseksi saasteisin kaupunki. Oikein mukavalta lomaparatiisilta kuulosti...

Junan saapuessa aamukuudelta kaupunki näytti likaiselta ja sekavalta rakennustyömaalta. Kaupunki oli varsin harmaa ja masentava. 
Muutaman tunnin hostellin sohvalla nuokkumisen jälkeen päivä oli sen verran pitkällä, että ensimmäiset kahvilat ja ravintolat alkoivat avautua. Hostellien aamupalat koostuvat pääosin pahtoleivästä ja hilloista, joten niiden varassa matkaajat eivät vielä kovin pitkälle pötki. Mongoliaan pääsyn kunniaksi kävimme haukkaamassa pinaatti-feta munakasta. Vatsamme kiitti lämpimästä ja herkullisesta ruuasta, miellyttävää vaihtelua junapäivien purkkinuudeleihin.

Päivän ohjelmana oli ostaa junaliput pois Mongoliasta. Kumpikaan ei ollut halukas jäämään useaksi viikoksi Ulan Batorin kulmille hengailemaan. Syyskuun puoliväli alkaa olla jo sesongin ulkopuolista aikaa, mutta silti lippujen saanti on toisinaan hyvin hankalaa.
Kansainvälisiä junalippuja ei tietenkään myydä varsinaisella juna-asemalla, vaan tätä varten on erillinen lipunmyyntitoimisto. Yritimme löytää lipputoimistoa epätoivoisesti hetken aikaa päätyen kysymään lippuja valtionrautateiden lastenkodista. Lastenkodissa oltiin ilmeisesti totuttu junalippujen kyselijöihin ja me saatiinkin sitten saattaja oikeaan paikkaan. Puolustukseksemme lastenkoti ja lippumyymälä olivat molemmat keltaisia H-kirjaimen muotoisia kaksi kerroksia rakennuksia noin 200 m päässä toisistaan.
Lopulta pääsimme jonottamaan lippuja ja saimme seuraavalle torstaille eli 6 päivän päähän liput Pekingiin. Junassa ei ollut enää muita kuin kolmannen luokan paikkoja jäljellä, mutta halusimme kuitenkin lähteä tuolla tietyllä vuorolla. Halusimme päästä myös kokeilemaan kolmannen luokan tunnelmaa.

Majapaikkaan päästyämme päädyimme varaamaan vielä liput kolmen päivän Keski-Mongolian retkelle. Retki kustansi noin 50 € päivältä per nokka. Retki oli siis merkittävästi kalliimpi, kuin päiväbudjettimme, mutta toisaalta ainoa tapa päästä tutustumaan muuhunkin kuin pölyiseen UB:hen. 

Mongolian rahayksikkö tugrug on hitusen huvittava euroihin tottuneille reissareille. Yksi euro on noin 2300 tugrugia. Tunsimme itsemme varsinaisiksi miljonääreiksi setelitukkoinemme. Suurin seteli oli 20000, pienin 10 tugrugia. Majoituksen ja retken maksamiseen meidän piti nostaa noin 350 €, joka ilmeni yllättävän haastavaksi operaatioksi. Suomessa sitä vaan kävelisi automaatille ja nostaisi summan. Ulan batorissa kiersimme neljällä eri automaatilla nostamassa rahaa, koska yksittäinen automaatti ei pystynyt antamaan yli 100 euron summia. Lopulta meillä oli rahat kourassa ja saimme maksaa pankille nostopalkkioita noin 15 €.

Majapaikkamme oli oikein kotoisa Mongolian Vision Toursin Guesthouse. Majoitus maksoi vain noin 6 €/yö/punkka neljän hengen dormitoriohuoneessa. Majapaikka oli saanut hyvät arviot Tripadvisorissa, joten päädyimme varaamaan sen pariksi ensimmäiseksi yöksi jo Suomessa käsin. Hostelli ei ollut mitenkään erityisen hyvä tai huono, mutta erityisen paikasta teki sen hyvä yhteishenki. Matkailijat jakoivat auliisti vinkkenjä toisilleen. Yhdessä kirosimme huonoa ilmanlaatua ja kehuimme miten maukasta liha on. Toisena Mongolia päivänämme lähdimme tutustumaan budhalaiseen luostariin UB:n keskustaan. Seuraamme liittyi myös saksalainen pariskunta. Kukaan meistä ei ollut käynyt aikaisemmin luostarissa ja kaikki jaksoivatkin äimistellä rukousmyllyjä, munkkeja ja patsaita suut ammollaan. Naisväessä pelkoa herättivät suunnattomat pululaumat. Puluja oli tuhansia.
Jatkoimme luostarin jälkeen matkaa syömään korealaiseen ravintolaan. Hostellilla amerikkalainen vanhempi pariskunta oli suositellut paikkaa saksalaisille. Ravintola olikin varsinainen kokemus. Tilasimme jaettavaksi neljän hengen aterian, jonka sisällöstä kielimuurin takia emme juurikaan tienneet. Sian vatsaa ja poskea oli ainakin tulossa.
Hetken päästä pöytään alettiin lappaa ruokaa oikein useammalla kärryllä. Oli monenlaista erilaista sientä, levää ja salaattia. Tarjoilija alkoi paistamaan pöytämme keskellä hiilillä lihaa ja samalla hän keitti sivupöydällä meille keittoa. Puhelias porukkamme hiljeni hihittelemään katsellessaan kaikkea syötävää. Ruuan maku oli myös erinomainen. Ruokapöydästä lähdimme kieriskellen tavaratalon kautta päiväunille täysine vatsoinemme.  

Sunnuntai-aamuna lähdimme retkelle kohti Keski-Mongoliaa. Seuraamme liittyi myös Hong Kongista kotoisin oleva, miltei eläkeikään päässyt herra Lem. Autokuskimme ja oppaamme saatteli meidät katselemaan villihevosia, ratsastamaan kameleilla ja hevosilla sekä nukkumaan jurtissa. Pääsimme muutaman päivän ajan katselemaan mongolialaisten paimentolaisten elämää ja nukkumaan jurttaan.

Missään muualla ei taida olla mahdollista nähdä villeinä kasvatettavia lammas-, lehmä- tai hevoslaumoja. Lapissa teitä ylittelevät itsepintaiset porot, Mongolian aroilla hyvinkin itsetietoset ja varomattomat lampaat. Tien varsilla näkyi tosin jälkiä, että joskus katumaaturi on ollut lampaita voimakkaampi. Teidän varsilla parveilli haukkoja ja kotkia varmojen lounaiden perässä. 

Öisin lämpötila laski lähelle nollaa myös jurttien sisäpuolella. Jurttia ei lämmitetä ilmeisesti lainkaan öisin, sillä isännät ottivat savupiiput pois yön ajaksi. Nukuimme makuupusseissa palellen kovilla patjoilla heräillen kylmyyteen. Koville ottaa turistia tämmöinen elo. 

Mongolian tiet ovat kamalassa kunnossa. Oppaamme selitti, ettei kaikkia routavaurioita ole ehditty vielä korjata. Tiet olivat useasta paikkaa poikki ja niitä kierreltiin peltoteitä pitkin. Varsinaisia varatiejärjestelyjä ei oltu tehty vaan tie muodostui sinne missä autot sattuivat ajelemaan. Rallikuskien luvattu maa. Lyhyeenkin matkaan saattaaa saada kulumaan ällistyttävän pitkän ajan. Istuimme kolmen päivän aikana noin 12-13 tuntia autossa matkalla johonkin. 

Pakko myöntää, että pidimme kameliratsastuksesta. Vaikkei tuommoisista turistijutuista pitäisikään myöntää tykkäävänsä. Kameliratsastuksen aavikolle ohjasti meille englantia osaamaton paimentolaismies. Haluamme uskoa, että retkestä maksamastamme summasta edes menee näille paimentolaisperheille. Ehkä he ostavat uuden kamelin tai pari lammasta lisää suureen katraaseensa.

Retkellämme pääsimme vierailemaan historiallisessa museossa, jossa esiteltiin paljon argeologisia löytöjä muinaisista kaupungeista mongolian kultakaudelta. Mongolialaisissa palaa vahvasti usko, että heistä tulee yhtä suuria ja voimakkaita, kuin he joskus muinon Tsingis Khanin aikona olivat. He eivä aio valloittaa Kiinaa tai Eurooppaa, mutta toivovat, että vasta viime vuosina löytyneillä luonnonvaroilla saavat talouden kuntoon. Mongoliasta on löytynyt suuria esiintymiä hopeaa, kuparia ja öljyä. 

Yksi retkemme vierailukohteista oli buddhalaisen luostarin jäänteet. Paikalle yritetään rakentaa uudelleen vastaavia rakennuksia kuin sielä vielä 1920-luvulla oli. Paikka oli jonkin sorttinen pyhiinvaelluskohde mongolialaisille. Kommunistisella kaudella uskonto ja buddhalaiset tavat olivat valtiossa täysin kiellettyjä. Kommunistit tuhosivat ja ryöstivät lähes jokaisen luostarin. Nyt uskonto on noussut uudelleen esiin ja budhalaiset tavat ovat näyttävästi esillä ihmisten arjessa. Pääsimme näkemään vilauksen tästä vieraillessamme luostareissa ja jurtissa. Jokaisessa jurtassa oli aurinkopaneelit, satelliittiantennit ja televisiot sekä pieni nurkkaus täynnä hiljeentymistä ja rukouksia varten.

Palasimme tiistai-iltana Ulan Batorin harmauteen. Annikalla oli jo tuolloin hiukan väsynyt ja vilustunut olo. Suihku ja lämmin ruoka tekivät kuitenkin ihmeitä. Keskiviikkona oli luvassa viimeinen kokonainen Mongolia päivä, joten piti heti aamusta alkaa toimia. Suuntasimme hostellilta tuttujen kiinalais-italialaisen pariskunnan kanssa The Black Marketille katsomaan mitä kopioitua, varastettua tai muuten vain laitonta on tällä kertaa tarjolla. Musta marketti on puolen tunnin bussimatkan päässä UB:n keskustasta sijaitseva ulkoilmatori, jossa paikalliset kauppaavat piraattituotteista jurtan kaminoihin väliltä tavaraa. Asiaan kuuluu tietenkin tinkaaminen. Mikko löysi edukkaat jakin villasta valmistetut sukat torilta. On muuten lämpöset:)

Torilta tuli kuitenkin äkkilähtö kohti hostellia, kun Annikaa alkoi pyörryttää. Pyörryttämistä ja pahoinvointia seurasi kuume ja loppupäivä sitten kuluinkin sängyn pohjalla. Mikko ehti onneksi käydä torilta ostamassa evästä torstaina alkavaa junamatkaa varten. Taisi Mikko ehtiä postittaa yhden kortin Suomeenkin.

Torstai-aamuna kello 5.45 herätyskello herätti meidät uuteen aamuun ja pääsimme jatkamaan matkaamme kohti Pekingiä. Annika oli edelleen aika tokkurainen, mutta kuitenkin siinä kunnossa, että pystyi jatkamaan matkaa Buranan voimalla.

Mongoliassa asuu noin kolme miljoona ihmistä, joista lähes kaksi miljoona Ulan Batorissa. Ulan Bator kasvaa sellaista vauhtia, ettei kaikille kaupunkiin haluaville pystytä rakentamaan asuntoja. Junan ikkunasta katselimme kaupungin rajoille kehittyneitä jurttakyliä. Paimentolaiskansa on muuttumassa hetkessä kaupunkilaisiksi. 

Junamatka meni jo vanhasta tottumuksesta. Tosin 30 h matka alkoi tuntua jo pitkältä edellisten junailujen jälkeen.