Räntäsateisena iltana puoli toista vuotta sitten aloimme haaveilla Australian lämmöstä ja auringosta. Seitsemän kuukautta seikkailimme Aasiassa ja nyt vihdoin olimme päässeet tavoitemaahan.  

 

Melbourne ei ollut erityisen lämmin saatika aurinkoinen. Kylmä tuuli puhalsi kaupungin kaduilla ja me tropiikin lämpöön tottuneet lähdimme oitis ostamaan pipoja, kaulahuiveja ja tennareita. Varvastossuilla ja t-paidoilla ei Australian syksyssä pärjää. Singaporessa lämpötila oli noin 35 astetta, joka tuntui meistä oikein miellyttävältä ehkä hitusen kuumalta. Melbournen 15 astetta tuntui kamalan kylmältä. Sää muistutti kovasti Suomen kauneimpia syyspäiviä. Päivällä petollisen mukavan lämmintä auringossa, mutta illalla lämpötila laskee alle kymmenen asteen.

 

 

Melbourne miellytti meitä heti ensi kohtaamisella. Kaupunki oli lämmin henkinen ja erittäin turisti ystävällinen. Katusoittajat ilahduttivat kulkijoita ja usein soittajien ympärille oli kerääntynyt useamman kymmenen hengen yleisö. Itsekkin jäimme kuuntelemaan useampaa soittajaa haltioituneena. Aivan keskusta-alueella oli ihania kujia täynnä katutaidetta. Meistä tuntui, että Melbournessa tapahtuu kokoajan jotakin. Melbourne oli ensimmäinen kaupunki reissullamme, jossa voisimme kuvitella asuvamme pitempiäkin aikoja. Meitä miellytti ihanat persoonalliset ravintolat ja kahvilat. Löysimme useita ihania pieniä kauppoja, joihin olisi helposti tullut sijoitettua koko jäljellä oleva matkakassa, jos rinkassa olisi ollut yhtään tilaa jäljellä.

 

Satuimme Melbourneen juuri sopivasti eduskuntavaalien ennakkoäänestyspäivänä. Annikan lukiokaveri Kerttu oli myös samoihin aikoihin lomailemassa Melbournessa. Päätimme lähteä yhdessä tuumin etsimään Suomi-taloa kaupungin läntisistä kaupungin osista. Kerttu oli etukäteen selvittänyt miltä asemalta junat kulkevat. Keskustasta Suomi-talolle ei päässyt suoralla yhteydellä. Useamman vaihdon jälkeen luulimme olevamme viimeisessä junassa ennen määränpäätämme. Aloimme ihmetellä pitkiä pysäkinvälejä ja pelloilla lauduntaneita lehmiä. Totesimme hypänneemme pitkän matkan junaan lähijunan sijasta ja poistuimme junasta seuraavalla Little Riverin asemalla.

 

 

Takaisin päin menevää junaa odottelimme puolisen tuntia ja junassa meidät löysi onneksemme avulias lipuntarkastaja. Hän ymmärsi turistien huolen ja yritti parhaansa mukaan neuvoa meille reittiä. Meillä oli aikamoisia vaikeuksia ymmärtää herran sepustusta, sillä kukaan meistä ei ollut vielä totuttautunut aussien englannin aksenttiin. Epämääräisillä vinkeillä pääsimme kuitenkin lopulta oikealle juna-asemalle ja juoksimme Suomi-talolle. Olimme juuri parahiksi paikalla, pari minuuttia ennen ennakkoäänestyspaikan sulkeutumista.

Mikko etsi ehdokkaansa numeroa Helsingin vaalipiirin listalta ja Annika omaansa Satakunnan listalta. Laput oli nopeasti täytetty ja palautettu virkailijalle. Suomi-talolla oli myös pieni kauppa, josta saimme täydentää turkinpippuri ja salmiakki varastojamme.

 

Kerttu houkutteli meidät äänestyksen jälkeen kengurupurilaisille. Pitihän kunnon Australia-turistin päästä maistamaan kengurua. Jälkikäteen olemme kuulleet, ettei kengurua kannattaisi syödä missään nimessä jauhelihapihvin muodossa. Kenguru maistui vähän samalta kuin hevonen. Pihvi oli tiivis ja kohtuullisen kuivahko. Burgerissa täytteiksi oli laitettu sipulin ja juuston kaveriksi myös punajuurta. 

 

Aasiassa kokkasimme aniharvoin. Ravintolaruoka oli todella halpaa ja majapaikoissa oli todella harvoin kunnollista keittiötä tarjolla. Ruoka on Australisaasa vieläkin kalliimpaa kuin Suomessa. Me olimme ehtineet tottua Aasian edulliseen hintatasoon, joten Melbournen ravintoloiden ja ruokakauppojen hinnat suorastaan järkyttivät meitä. Melbournessa hostellimme keittiö oli loistava ja paloimme innosta päästä jälleen laittamaan itse ruokaa. Suuntasimme Queen Victoria Marketille ostoksille. Aamupäivästä torilla riitti tohinaa. Tori on avattu jo 1878 ja edelleen kuulemamme mukaan melbournilaiset käyvät päivittäin torilla ostamassa kalat, lihat kuin kasviksensa. Kauppahallin hinnat ovat kohtuulliset ja itseasiassa ainakin meidän ostamien tuotteiden kohdalla halvemmat kuin tavallisessa ruokakaupassa.

Meidän ruokaostokset lähtivät hiukan käsistä. Hostellille palatessa meillä oli molemmilla molemmissa käsissä isot kassilliset tavaraa. Taisimme herättää keittiössä hiukan huomiota suurellisilla kokkauksilla. Tavallisesti hostellin keittiössä väki näytti keittävän makaroonia ja valmista tomaattipastakastiketta purkista. 

 

Olemme molemmat innokkaita elokuvien katsojia ja kumpaakin kiinnostaa myös elokuvahistoria. Melbournessa kävimme ilmaisessa Australian Center for the Moving Image (ACMI) museossa. Liikkuvan kuvan museossa oli tarjolla erinomainen perusnäyttely, jossa oli esillä elokuvan historiaa, vanhoja tietokonepelejä, austalialaisia elokuvai ja tv-sarjoja sekä elokuvatekniikkaa. Perusnäyttelyn vieressä oli mielenkiintoinen kokoelma elokuvia, joissa kuvattiin Australiaaa ensimmäisessä maailmansodassa.

 

Muutaman päivän aikana kävelimme pitkin poikin keskustan katuja. Kaupungissa oli selvästi havaittavissa eri kansalaisuuksien alueita. Lähes jokaisesta isommasta kaupungista löytyvän Chinatownin lisäksi poikkesimme ainakin italialaisessa ja kreikkalaisessa kaupunginosassa. Kreikkalaisia on muuten Melbournessa todella paljon. Meille useampi väitti, että Melbourne on suurin kreikkalainen kaupunki Ateenan jälkeen.

Yksi lempparipaikoistamme Melbournessa oli Fiztroyn kaupunginosa. Paikallisopas Jenni vei meidät ja Kertun ihmettelemään Naked for Satan-ravintolan kattoterassille auringonlaskua ja kaunista kaupungin silhuettia.  Fiztroyin kadut pursusivat pieniä sympaattisia liikkeitä, joissa olisimme tahtoneet kaikissa poiketa. Onneksi matkabudjetti ei antanut mahdollisuutta kuin hypistellä ja ihmetellä asioita.

 

Mikon kaveri Eve asustelee tätä nykyä Melbournessa. Yritimme lähteä yhdessä keikalle, mutta jotenkin kummasti me jumituimme istumaan iltaa kiinalaiseen ravintolaan. Even kanssa oli mukava rupatella niitä näitä ja kuulla Australiasta australialaiselta. Meitä lohdutti kummasti se, että Eve kertoi hänenkin mielestä australialaisen englannin aksentin olevan hiukan haastava. Hän oli itsekkin joutunut euroopassa vaihtamaan puhetapaansa. Me olimme jo muutaman päivän ehtineet kuvitella, että meidän englannin taito on täysin kadonnut Aasian mantereella.

 

 

 

Aikansa kutakin. Reilun viikon jälkeen oli aika hyvästellä Una Una ja jatkaa matkaa kohti Manadoa. Lauttarannassa epäilimme julkisenpotskin kantokyvyn riitävyyttä. Paattiin ängettiin muutama skootteri, kanoja, kuusi suomalaista turistia ja parisen kymmentä paikallista suurine matkatavaroineen. Turistejen ei sopinut istua rauhallisessa laivan etuosassa vaan meidät siirrettiin istumaan moottoritilan päälle kanojen, keittonurkkauksen ja vessan viereen. Moottoritilassa meteliä ja pakokaasun käryä riitti. Ei oikein tiedetty pitäisi itkeä vai nauraa. 

 

Pitkähköltä tuntuneen venematkan jälkeen vaihdettiin Wakaissa venettä. Lähdimme vielä yhdeksi yöksi Kadidirille Black Marliniin. Siellä meitä odotti pyykkipussimme ja useampikin ihminen, joka oli luullut meidän saapuvan hiukan aikaisemmin takaisin. Heti Kadidirille päästyämme Una Una tuntui entistä ihanammalta. Huoneemme oli likainen ja aika kurjassa kunnossa. Onneksi meillä oli edessä yksi toiminnan täyteinen ilta ja yö. Paratiisisaaren loistavat siistit bungalowit tuntuivat paremmilta kuin olimme saarella käsittäneetkään.

Nyrpeällä naamalla emme kuitenkaan kauaa jaksaneet olla. Mikko pääsi saapumispäivänä sukeltamaan kahdesti. Ensiksi luvassa oli sukellus läheisellä riutalla ja illan kohokohtana yösukellus. Riuttasukellus oli kyllä hieno, mutta Una Unan jälkeen rima oli korallien osalta kohonnut sfääreihin, eikä mitään unohtumatonta jäänyt tältä riutalta mieleen. Vähemmän kalaa ja korallia kuin Una Unalla. Yösukellus oli Mikon ensimmäinen, joten touhun periaatteet käytiin läpi ajan kanssa ennen veteen hyppäämistä. 

 

Yösukelluksessa pidetään koko ajan lamppua toisessa kädessä ja käsimerkkejä näytetään vain yhdellä kädellä, normaalin kahden sijaan. Tästä syystä käytössä on eri käsimerkit kuin normaalisti. Myös turvallisuuden kanssa ollaan tarkempia kuin päiväsukelluksessa ettei ryhmä joudu pimeässä meressä erilleen. Kouluttaja tarkasti iltahämärissä Mikon ja toisen yösukeltajan varusteet, jonka jälkeen loikkasimme pimeään mereen. Yösukellus oli kuin laskeutuminen vieraalle planeetalle, vihreän hohtoisessa valokeilassa näkyy pohjahiekan muodostamamia minidyynejä ja kaikkialla ympärillä pelkkää mustaa. Kolusimme hiekkapohjaa verkkaiseen tahtiin ja lähes tulkoon joka neliömetriltä löysimme jotakin mielenkiintoista, pienen pieniä katkarapuja tai seepioita, mustekaloja tai aivan tavallisia meren pohjan kaloja. Kaikki näyttää aivan erilaiselta yön pimeydessä. Kouluttaja oli todella hyvä bongaamaan mikrokokoisia merieläimiä hiekan ja kivien seasta. Yösukellus oli yksi Mikon parhaista sukelluksista ikinä, todella ikimuistoinen. 

 

Black marlinia ja Kadidiria voimme suositella sukeltajille, jotka pitävät muck -kohteista, yösukelluksista tai joita kiinnostaa hyväkuntoinen toisen maailmansodan pommikoneen hylky. Korallista ja suurista kaloista kiinnostuneille Una Una on Togeanin kohteista paljon mielenkiintoisempi.

 

Olemme muutamaan kertaan reissun aikana törmänneet samoihin tyyppeihin yhä uudelleen ja uudelleen. Kadidirilla tapasimme saksalaisen Johanneksen, johon olimme tutustuneet Baikal-järvellä Venäjällä. Yli puoli vuotta oli reissua ehtinyt kulua välissä ja reittimme olivat olleet täysin erilaiset, mutta siitäkin huolimatta tiet kohtasivat Togeanilla. Reissu varmasti muuttaa ihmistä ja totesimmekin tavanneemme aivan erilaisen tyypin Venäjällä. 

 

Seuraavana päivänä palasimme jälleen kerran Wakaisiin ja ostimme liput illalla lähtevään Gorontalon yölauttaan. Lautalla oli useampaa eritasoista majoitusta. Toiset äveriäämmät ostivat henkilökunnan hyttejä käyttöönsä, meille riitti halvimmat makuupaikat laivan laverilta. Näiden lisäksi olisi ollut tarjolla myös istumapaikka laverien vierestä tai bisnesluokasta. Yö kului torkkuessa laverilla sivusilmällä omista laukuista huolehtien. 

 

 

Lautta rantautui Gorontaloon neljän ja viiden välillä aamulla. Silmät sirrissä lähdimme etsimään tuktuk-kyytiä keskustan majapaikkoihin. Hotelliin päästyämme emme suinkaan menneet suoraan nukkumaan vaan olihan sitä päästävä nettiä käyttämään parin viikon netittömyyden vuoksi. Sähköpostien lukeminen tuntui oikeastaan aika virkistävältä pitkän ajan jälkeen.

Nettiyhteyden lisäksi Gorontalossa oli pizzeria. Kolmisen viikkoa meidän lounas ja illallinen oli ollut lähes pelkästään riisiä ja paistettua kalaa tulisella sambal-kastikkeella höystettynä. Suolainen ja rasvainen salamipitsa maistui ehkä paremmalta kuin se olikaan.

 

Länsimaisten herkkujen jälkeen oli jälleen aika palata paikallisen sapuskan pariin. Näin jälkikäteen voimme todeta, ettei indonesilainen sapuska ollut meidän suosikkiamme. Ruoka ei missään tapauksessa ollut pahaakaan, mutta makumaailma ei ole Aasian monimuotoisin ja usein ruoka oli liian tulista. Paikallinen mättö oli ehdottomasti koko retken tulisinta ja joskus ruoka jäi molemmilta syömättä. 

 

Ruoka-annokseen kuului aina riisiä, tulista sambal-kastiketta muun ruoan vaihdellessa. Välillä lautasellle sai paistettua kalaa, keitettyjä kananmunia, erilaisia keitettyjä kasviksia, tempeä tai uppopaistettua kanaa. Grilattu kala oli suosikkiamme, tosi hyvää oli myös soijasta tehtävä tempe. Uppopaistetuista kanankoivista alkoi jossakin vaiheessa tulla mitta täyteen, vaihtelua ruokiin kun ei aina saanut. Sulawedellä emme useinkaan syöneet ravintoloissa vaan pienissä kioskeissa, warungeissa. Näissä kioskeissa oli tarjolla olevat ruuat olivat näytillä lämpimällä pöydällä ja osoittelemalla sekä parilla bahasan sanalla saimme yleinsä tilattua pöytään haluamaamme ruokaa. Indonesian matkalla hyvin tutuiksi tulivat sanat kana, nuudeli, riisi, paistettu sekä tulinen. Gorontalossa testasimme paikallista Milu Siram keittoa. Maissikalakookoskeittoa limellä ja clillä oli paikallinen erikoisuus. Lonely Planet-matkaoppaan mukaan keittopaikkoja piti olla useita pitkin kylää, mutta ilmeisesti ainoastaan yksi hiljaisella ja pimeällä sivukadulla oleva ravintola enää tarjoilee kyseistä herkkua. Milu Siram menetteli, muttemme taida kuitenkaan kokeilla sitä kotikeittiössä.

 

Olimme ostaneet jo hyvissä ajoin itsellemme lennon Manadosta Singaporeen maanantaille 6.4. Sunnuntaina aamulla hyppäsimme pelokkaina kijangin kyytiin ja toivoimme pääsevämme ehjinä perille. Hotellin pihassa autoon nojaili nuori kuski, joka näytti juuri sellaiselta, joka ei arkaile kaasupolkimen kanssa. Kuski onneksi vaihtui muutaman kilometrin päässä. Auto oli jälleen kerran tupaten täynnä niin ihmisiä kuin tavaroita. Matkan varrella muslimien moskeijat vaihtuivat katollisiin kirkkoihin. Ensimmäisen pääsiäispäivän kunniaksi teiden varsissa oli kymmeniä pääsiäiskulkueita ja isoja valaistuja ristejä. Kymmenisen tunnin vuoristoteiden ajelun jälkeen paikallinen rallikuski tipautti meidät hotellin eteen ehjinä. 

 

Gorontalosta olisi Manadoon päässyt myös lentämällä. Lennot lähtivät joskus neljän tietämissä aamuyöllä, joten emme pitäneet sitä yhtään sen mukavampana kuin autoreissua päiväs aikaan. Ainoa Gorontalosta Manadoon lentävä firma on Lion Air, joka on yksi surkeimmassa maineessa olevista indonesialaisita lentofirmoista. Lentoyhtiö on kunnostautunut tiputtamaan koneitaan mereen ja esimerkiksi Gorontalon kentällä koneella on joskus törmätty myös lehmään. Tietysti kertoo se lentoyhtiön lisäksi ehkä hiukan kenttää ylläpitävästä valtiostakin, jos kentällä lauduntaa lehmiä valtoimenaan…

 

Manadossa oli hiljaista sunnuntai-iltana. Etsiskelimme ravintolatarjontaa ja kiertelimme kaupungilla. Päädyimme nälissämme rantakadulle, jossa oli menossa pääsiäisjuhlat. Valkonaamojen paikalle saapuminen vaikutti olevan yhtä iso juhla kuin Jeesuksen ylösnouseminen. Meidän ympärillä juoksi lapsia osoittelemassa ja aikuiset ottivat lupaa kysymättä valokuvia. Hiukan syrjemmässä juhlahumusta meidän kanssa haluttiin ottaa yhteiskuvia. Kuviin tuotiin Mikon syliin pieniä lapsia. Paikallinen anitahirvonenkin löytyi jostain kadulta. Rouva halusi ehdottomasti yhteiskuvan meidän, tai lähinnä vaalean Mikon kanssa. Lapsijoukko alkoi seuraamaan meitä häiritsevän oloisesti sivukadulla. Lapset huutelivat meille ja ihmettelimme mistähän on oikein kyse. Epäilimme jo, että lapset aikovat varastaa meiltä jotain. Onneksemme jonkun muksun vanhempi puuttui tilanteeseen ja pääsimme kävelemään majapaikkaamme. 

 

Maanantaina aloitimme lentomatkaamisen kohti Australiaa. Ensimmäisenä kohteenamme oli Tupun ja Pertin viiden tähden hotelli Singaporessa. Tavallisesti ostamme halvimmat lennot mitä vain löydämme, mutta indonesialaisten lentoyhtiöiden kohdalla olemme yrittäneet suosia sellaisia firmoja, jotka eivät ole EU:n mustalla listalla. Matkamme Jakartan kautta Singaporeen taittui Garudalla. Saimme molemmilla lennoilla lämpimät ruuat ja Singaporen lennolla olisi tarjottu ilmaiset alkohlijuomatkin. Palvelu oli ensiluokkaista ja meidän oli helppo ymmärtää miksi Garudan lennot olivat muutaman kympin kalliimmat kuin Lion Airin.

Muutaman päivän ajan rapsuttelimme ihania Sälliä ja Scoopya ja herkuttelimme Tupun keittiön ihmeillä. Saa aikalailla etsiä, että löytää paremman ravintolan :)

Myöhään keskiviikkoiltana istuuduimme Empiratesin koneeseen ja kohteena oli vihdoin Australia. Emiratesin yölento oli täynnä pientä luksista. Illallisella sai pääruokansa valita ruokalistalta, kuulokkeet ja elokuvat kuuluivat pakettiin ilman lisämaksua.

Indonesia on maailman monipuolisin sukelluskohde. Parilla kymmenellä tuhannella saarella riittää sukelluskohteita. Tutkimme tovin jos toisenkin eri kohteita ja lopulta bongasimme helsinkiläisen sukellusliike Sea Safetyn sivuilta, että järjestävät matkoja paikkaan nimeltä Una Una. Nettisivuilla Una Unan lupailtiin olevan maailmanluokan sukelluskohde, olihan tämä tarkastettava omin silmin.

 

Aamupalan jälkeen kahdeksan tietämissä hyppäsimme jälleen majapaikan yhteysalukseen. Emme aivan ehtineet Wakaihin saakka, kun Una Unan julkinen potski tuli vastaan merellä. Hyppäsimme kimpsuinemme ja kampsuinemme paatista toiseen ja lähdimme veneellä kohti Una Unan tulivuorisaarta. Annika yritti tähystellä ulapalle, jos olisi nähnyt lumbalumbia eli delfiinejä. Delfiinit loistivat poissaolollaan, mutta tasaisin välimatkoin näimme lentokaloja jotka liitelivät kymmeniä metrejä ulapalla. 

 

Olimme taittaneet lähes viikon verran matkaa Rantepaosta päästäksemme Una Unalle. Nyt vihdosta viimein pääsimme tassuttelemaan saaren hiljaisille rannoille. Saarella asustelee reilut tuhat henkeä ja siellä on vain yksi resortti. Kyseessä ei ole siis mikään turismilla kyllästetty saari. Rannalla ja saaren päätiellä kävellessä törmäsimme lehmälaumoihin. Paikalliset tervehtivät iloisesti jo pidemmänkin matkan päästä. Jälleen kerran meitä harmitti, ettemme olleet opetelleet indonesian bahasaa yhtää enempää. Lukusanoilla ja peruskohteliaisuuksilla ei vielä kovin pitkälle pötkitä keskustelussa. 

 

 

Una Unan ainoa resortti on suomalaisen Emmin ja hänen miehensä Andriyn pyörittävä Sanctum. Paikat olivat vasta rakenteilla meidän siellä ollessa, mutta paikka oli jo rakennusvaiheessa oikea paratiisi. Vakuutuimme heti, että paikkaan on päästävä uudelleen valmistumisen jälkeen. Bungalowit olivat mukavan tilavia ja vaaleita, simppeleitä ja siistejä. Pihapiiri oli vasta rakenteilla, mutta joka puolelle oli tulossa hedelmäpuita, yrttejä, kurpitsoita, tomaatteja jne. Meidän piti pyörähtää Una Unalla vain muutaman päivän verran, mutta yhtäkkiä huomasimme viihtyneen saarella yli viikon. 

 

Sanctum oli vielä rakennusvaiheessa, joten ruokailu oli järjestetty noin kilometrin päässä sijaitsevassa kotimajoituksessa. Perhe tarjoili paikallista ruokaa lounaaksi ja päivälliseksi. Pääosin tarjolla oli riisiä, kalaa, kananmunaa ja kurpitsaa eri muodoissa. Simppeliä perusruokaa, joka oli tyypilliseen indonesialaiseen tapaan todella tulista. Liha on köyhissä maissa yleillisyys paikallisille, tavallisesti lautaselta löytyy vain riisiä. Majapaikan emäntä ja isäntä poikineen olivat todella mukavia ja ystävällisiä. Heidän pihapiirinsä oli mukava paikka seurailla eläimiä. Lounaan jälkeen oli kiva katsella maata kuopsuttavia kanoja ja naapurustosta karkailevia vuohia. Kukot olivat kuin aapisesta konsanaan. 

 

Emmin lisäksi Sanctumissa oli suuri joukko muitakin suomalaisia. Olemme tottuneet reissun aikana, että joka majapaikassa on aina kiintiösaksalainen, britti ja ehkä jenkki. Tällä kertaa ruokapöydän ympärillä oli parhaimmillaan (pahimmillaan) kymmenkunta suomalaista ja muutama muualta tullut. Ja toki kiintiösaksalainen ja brittikin löytyivät. Tuntui todella hassulta puhua suomea isolle joukolle muita ihmisiä. Ehkä ihan hyvää valmistautumista kotiinpaluuseen. Muutama viikko ennen meidän saapumista saarelle olivat tulleet matkaajat Osku ja Mira. Heidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaan sukeltaa muutama kerta ja lähteä sitten jatkamaan matkaa kohti etelää. Toisin kävi. Heti ensimmäisen sukelluksen jälkeen pariskunta oli päätynyt kyselemään divemasterin paikkaa Emmiltä. Mira ja Osku jättivät kotiinpaluuliput käyttämättä ja päättivät jäädä sukeltamaan seuraavaksi puoleksi vuodeksi Unan Unan vesiin. Emmin apuna hyöri yleisnainen Julia, joka oli pitkän reissun aikana sattumalta päätynyt saarelle. Oli mainiota päästä juttelemaan reissaamisesta ja maailman menosta hiukean reissutyypin kanssa. Julia taisi aiheuttaa meihin pienen vapaaehtoistyö innostuksen. 

 

Sukeltamaanhan paikkaan oli tultu ja meidän oli päästävä pinnan alle heti saapumisen jälkeen. Paikan ensimmäisen sukelluksen teimme suoraan resortin rannasta Jam -nimiseen paikkaan. Jam on pitkulainen koralliriutta muutaman sadan metrin päässä rannasta. Matkalla näimme hervottoman kokoisen pyörivän barracudaparven. Kalat eivät ujostelleet sukeltajia ja pääsimme katselemaan näkyä rauhassa.

 

 

Korallien seassa uivia kaloja ihmetellessämme Emmi bongasi sinisen seasta kohti uivan riuttahain. Upea kala lipui nopeasti, mutta tyynesti lähelle meitä kunnes kierähti ympäri ja ui poispäin ryhmästä. Ihmetykseksemme kala kiersi ympäri ja palasi katsomaan sukeltajia uudestaan kunnes katosi kokonaan näkyvistä. Hai oli arviolta puolentoista metrin pituinen. Aikamoinen aloitus sukelluksille! 

 

Kävimme Jamilla Oskarin ja Miran kanssa muutaman päivän päästä uudestaan auringonnousun aikaan. Korallit näyttivät eri värisiltä auringonnousun valossa ja sävyt muuttuivat myös sukelluksen aikana. Kannatti raahautua sängystä viiden jälkeen aamulla. Riutan lähellä näimme näimme ison parven bumphead papukaijakaloja. Balilta tuttuja isoja pallopäitä oli arviolta parinkymmenen kalan parvi. Onnemme jatkui sillä näitä kaloja kohtaa ani harvoin sukeltaessa.

Sukelluksen aikana alkoi yht’äkkiä kuulumaan hirveää jyrinää. Luulimme kumpikin että joku kalastaa dynamiitilla. Ääntä jatkui pidempään, eikä missään näkynyt isoa venettä, joka olisi voinut selittää asian. Tämä oli ensimmäinen maanjäristyksemme ja koimme sen veden alla. Kalat säntäilivät peloissaan piiloon ja korallit tärisivät, mutta järistys oli nopeasti ohi. Järistys ei paikallisittain ollut suuri, mutta meille aikamoinen kokemus. Jamin lisäksi sukelsimme useampaan otteeseen myös Pinnacle -nimisellä kohteella, jossa oli yhtä upeaa korallia ja korallikaloja.

 

 

 

Muitakin sukeltajia vaivannut korvakipu iski Annikaan viikon aikana ja hän joutui vähentämään sukellusten määrää. Yli puolella sukeltajista oli samaa vaivaa, ilmeisesti tämä johtui siitä, että vedessä oli paikoitelle pirun paljon planktonia. Pysyisivät ötökät kaukana meidän korvista! Una Unalta alkaen olemme kuuliaisesti pesseet korvat jokaikisen sukelluksen tai snorklauksen jälkeen. 

 

Eräänä päivänä tsekkasimme hiekkapohjakohteen nimeltä Rock. Emmi ohjeisti meidän kohdistamaan katseemme hiekkapohjaan. Muutaman minuutin sukeltelun jälkeen näimme hiekassa ensimmäisen sting rayn eli rauskun hännän ja silmäparin. Pienehköjä rauskuja oli hiekkapohjassa siellä täällä. Rauskut liihottelivat hiekkapohjassa etäämmälle meidän potkutellessa hiekkarinteellä. Olimme ehtineet nähdä niin monia kauniita koralliseinämiä, että hiekkapohjasukellus oli erittäin tervetullutta vaihtelua. Koralliseinämien koloissa näkee aivan erilaisia eläimiä kuin hiekalla. Pohjassa lymyili pieniä rapuja ja muita elukoita, joita emme olleet aiemmin nähneet.

Sukelluksen päätteeksi Emmi testasi meidän nosteen hallinta taitoja pyytämällä ottaa räpylät pois jalasta. Hiekkapohjalla hypellessä ilman räpylöitä tuntui kuin olisi päässyt kuukävelylle. Annikaa hirvitti ajatus hyppelystä ja hymy ei ollut varsinaisesti huulilla, kun Emmi ohjeisti tekemään kuperkeikkoja. Pikkuisen harkinnan jälkeen kuperkeikat sujuivat vallan moitteettomasti. 

 

 

 

 

Viikon ehkä tyrmistyttävin sukelluskohde oli Hong Kong. Kohteen nimi on valittu kuulemma sen mukaan, että veden alla on kalaa kuin Hong Kongissa ihmistä. Suureelliset mainospuheet kohteen hienoudesta eivät olleet lainkaan liioittelua. Veden alla leijuessa riitti katseltavaa. Kaloja oli niin paljon kuin vaan kukaan osaa kuvitella. Joka puolella oli jos jonkinmoista merenelävää. Sukelluksen aikana näimme ainakin kilpikonnia, lehtikaloja, napoleonkaloja, rauskuja ja erilaisia papukaijakaloja. Kaloja oli niin paljon, että sukeltaja olisi voinut istahtaa hiekkaan ja vain katsella kalojen näytelmää. Uskomaton sukellus!

 

Viikon siistein yksittäinen uusi vedenalainen tuttavuus oli Eagle ray-rausku. Jättiäläinen liiteli eräällä seinämäsukelluksella alapuolellamme tyynen rauhallisesti. Me emme olleet yhtä tyynen rauhallisia katsellessamme kaverin toimia. Jos veden alla voisi kiljua innostuksesta niin kiljahduksia olisi varmasti kuulunut. 

 

 

Suurin osa sukelluskohteista sijaitsee aivan resortin läheisyydessä, kaukaisimmat noin puolen tunnin venematkan päässä. Merivesi oli varsin miellyttävä 30 astetta, joten paksua märkäpukua ei sukelteluissa tarvita. Meille passeli valinta oli tuttu ja turvallinen 3mm lyhyt märkkäri. 

 

Reissun yksi lempparikoirakaveri löytyi myös Una Unalta. Emmin kettuterrieri Bonbon oli meidän kaveria ihan heti alusta alkaen. Bonbon aiheutti meille vakavan laatuista koirakuumetta omalla hurmaavalla luonteellaan. Koirakaveri oli erityisen taitava jahtaamaan kotimajoituksen kissoja ja olipa Bonbon yhytetty popsimassa kananpoikiakin. Meidän on tehnyt monesti reissun jälkeen mieli laittaa Emmille viestiä ja kysellä koirakaverimme kuulumisia. 

 

 

Viikon ehkä erikoislaatuisin tapahtuma oli osallistuminen paikallisiin häihin. Matkasimme mopon lavalla Unan Unan keskustaajamaan hääjuhliin. Hääjuhlissa oli tarjolla herkullista paikallista ruokaa, parasta mitä kylästä löytyi. Ohjelmana ilmeisestikkin oli jonkin tyyppinen karaoke. Vieraat vuoronperään kävelivät lavalle musikanttien seuraksi ja luikauttivat indonesialaisia hittibiisejä hääparille. Kotimajoituksen isäntä Nino kyseli josko joku turistiseurueesta osaisi laulaa. Hän oli saanut vihiä, että Samu osaisi lauleskella. Hetkeä myöhemmin lavalle kuulutettiin mister Samua. Samu esiintyi loistavasti laulaen Beatlesin hittejä. Tarkemmin kuunnellut olisi ehkä havainnut Samun laulaneen noin kolmea muistamaansa säettä laulusta, mutta paikallisiin valkonaaman esiintyminen upposi. Mister Samu kutsuttiin uudelleenkin laulamaan. Epäilemme, että Una Unalla puhutaan vielä pitkään Mister Samusta.

 

 

Laulujen lomassa kävimme onnittelemassa hääparia ja tiputtamassa lahjarahan koriin. Hääpari sai lahjaksi myös Sanctumin mainospaidat. Suomessa ei monikaan hääpari hyppisi innosta saadessaan paikallisen majapaikan t-paitaa, mutta Una Unalla paita oli kuuminta hottia.

Paikalliset olivat todella uteliaita meistä turisteista. Erityisen kiinnostuneita paikalliset lapset olivat itävaltalaisita kuusi- ja neljä vuotiaista vaaleahiuksisista pikkutytöistä. Tyttöjä tuijotti välillä ainakin kymmenen paikallista lasta. Myös Bonbon varasti osansa showsta hurmaavalla olemuksellaan, taisi koirakin saada mahansa täyteen juhlaherkuista.

 

Una Una oli ehdottomasti koko reissun siisteimmistä paikoista. Voimme suositella Sanctumia kaikille sukeltajille, jotka eivät tarvitse viiden tähden resorttia marmorilattioineen. Sanctumissa oli rakennusvaiheessa samaa tunnelmaa kuin kesämökillä. Puhelin ei kuulu, pesulla käydään kipposuihkussa ja maisemat ovat mielettömän kauniita. Tätä nykyä Sanctum on tosin jo virallisesti valmis ilmastoituine bungaloweineen, joten nyt myös kermahanurien kelpaa saarella tepastella vaikka mökkifiilistä toivottavasti löytyy vieläkin.

 

 

 

Hautajaisien jälkeen oli aika kiiruhtaa kohti pohjoista Sulawettä. Rantepaosta Una Unalle Togeanin saarille matkanteko kestää lyhyimmilläänkin kaksi tai kolme päivää. Meidän takapuolet eivät moista istumista kestä, joten päätimme jakaa matkan teon muutamaan osaan. Ensimmäisenä kohteenamme oli Tentenan kylä Keski-Sulawedellä.

 

Aamulla kahdeksalta hyppäsimme bussiin odottelemaan lähtöä. Hiukan ennen yhdeksää oli auto täytetty pahvilaatikoilla, ihmisillä ja huutavalla kukolla. Edessä oli ainakin kahdentoista tunnin siirtymä. Majapaikan isäntä kertoi, ettei kannata toivoa olevansa paikalla ennen puolta yötä. Me toivoimme, ettei matkamme kestäisi kuuttatoista tuntia. 

 

Bussin lähdettyä matkaan olimme pysähtyneet ensimmäisen muutaman kymmenen kilometrin aikana ainakin viidesti. Meille selvisi, että henkilöliikenteen lisäksi kulkupeli toimii jonkinlaisena postiautona. Aina siellä jos täällä seisoskeli tien poskella immeinen tuomassa pakettia kyytiin. Toisinaan kuski haki apupoikiensa kanssa matkaajia ja paketteja oikein taloista sisältä. Aina bussin pysähtyessä autosta rynnisti ulos lauma ihmisiä. Jokainen pysähdys otti oman tovinsa, kuskin piti haalia kaikki matkustajat autoon päästäkseen liikkeelle. Ensimmäisen kahdeksan tunnin aikana jaksoimme naureskella tälle sulawesilaiselle elolle. Jälkimmäiset kahdeksan tuntia alkoi vähän jo hymyä karista kasvoilta. Annikan otsa alkoi mennä kovasti rutulle jokaikinen kerta, kun kukko alkoi laulamaan.

 

Puolen yön aikaan bussikuski ilmoitti meidän saapuneen Tentenan bussiasemalle. Bussiaseman virkaa teki kylmähuoltoasema kaukana keskustassa. Bensiksellä parveili mopokuskeja bisnekset mielessään, ilmassa haisi pistävänä turistin kusetus. Mikä olisikaan parempi hetki rahastaa turistia, kuin kuudentoistatunnin matkan jälkeen keskellä yötä jossakin lähiössä. Onneksi meillä oli majapaikasta kyyti tilattu. Kaksi hotellin omistajan teini-ikäistä poikaa poimivat meidät kyytiin skoottereilla.

Majapaikalle päästyämme Victory Hotelli ei oikein miellyttänyt. Mutta mitäs teet kun saavut keskellä yötä kylään, jonka joka ainut muu hotelli on jo sulkenut ovensa. Omistajarouva esitteli kaksi huonetta. Valitsimme sellaisen, jossa oli sammakko hyppimässä lattialla. Toisessa oli suurin reissumme aikana näkynyt torakka kiipeilemässä ikävän lähellä sänkyä, eikä huoneessa ollut hyttysverkkoa. Sammakon kanssa elimme sujuvasti yhteiselossa yhden yön, nukuimme tosin valot päällä. 

 

Aamulla lähdimme etsimään uutta majapaikkaa ja tutkailemaan hiljaisen maalaiskylän elämää. Majapaikka löytyi joen toiselta puolelta. Paikka hurmasi meidät. Pihalla oli kaunis puisto, majapaikka vastasi länsimaisen majatalon tasoa ja henkilökunta oli kaiken lisäksi ystävällistä. Edellisen päivän kurjuudet oli jälleen unohdettu. 

Meidän piti viipyä Tentenassa vain pari kolme päivää. Lopulta jäimme kaupunkiin neljäksi yöksi. Reissun toinen mahatauti iski Mikkoon ja päädyimme jäämään länsimaisen vessan lähettyville ekstrapäiviksi. Tentenassa kalamiehelle riitti ihmettelemistä jokeen viritellyistä pyydyksistä. Terveenä Mikko olisi varmasti lähtenyt paikallisten mukaan pyydyksiä tarkastamaan. 

 

 

Vihdoin viimeisenä päivänä pääsimme huoneen ulkopuolelle. Lähdimme moporetkelle saksalaisen pariskunnan Janan ja Matiaksen kanssa tutkimaan markkinoita ja kaunista vesiputousta. Vuokrasimme mopot majapaikan yleismies Nineltä. Meidän mopedi oli Ninen oma, joten siitä oli karsittu kaikki indonesialaiselle kuskille epäoleelliset osat. Moposta puuttui peilit eikä nopeusmittari toiminut. Saksalaispariskunnan uudehkoon mopediin ei Ninen kaveri ollut vielä ehtinyt kiinnittämään kilpiä. Kaverin mukaan ei poliisit sakota turisteja.

Lähdimme letkassa ajelemaan kohti putouksia. Matkalla oli kaunista luontoa, pieniä kyliä ja paikallisten poliisien kokoontumisajot. Saimme Jana ja Mathias jarruttelivat poliisien kohdalla. He taisivat olla aivan varmoja, että kilvettömästä moposta seuraisi hankaluuksia. Sakkojen sijaan poliisit tervehtivät meitä iloisesti. Olisivat varmaan halunneet ottaa yhteisvalokuviakin, mutta me painelimme hissukseen heidän ohitseen. 

Löysimme tiemme vesiputouksille avuliaitten paikallisten indonesian kielisillä neuvoilla. Moporetken jälkeen osasimme jälleen monta uutta sanaa. Yllätyimme putouksien kauneudesta. Sadekauden loppumetreillä putouksissa riitti vettä runsaasti. Uimapaikkaa emme löytäneet, mutta päädyimme pienelle viidakkoseikkailulle etsiessämme tietä putouksien yläosaan. Näimme reissun ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen käärmeen rämpiessämme umpeen kasvaneilla poluilla.

 

 

Putouksilta kotimatkalla poikkesimme torilla. Katetulla torialueella oli hyvin laaja valikoima erilaisia tuotteita. Vihanneksille, viidakkoveitsille ja vaatteille oli omat osastonsa. Meidän suuren kiinnostuksen kohteena oli liha- ja kalaosastot. Lihatiskeillä oli tavallisen naudan ja kanan lisäksi villisikaa ja grillattua lepakkoa tarjolla. Paikalliset lepakot olivat lihavahkon kotikissan kokoisia. Lepakot jätimme ostamasta, sillä majapaikassa ei ollut oikein sopivaa keittiötä grillilepakon jatkojalostukseen. Mikko ja Mathias päätyivät pitkän haaveilun jälkeen ostamaan itselleen viidakkoveitset. Torilta ajeltiin pankkiautomaatille sitten paikallisten tapaan viidakkoveitset tanassa.

 

 

 

Jälkikäteen meitä harmittaa kovasti, ettemme ehtineet käymään Ninen luona kahvilla hänen useista kutsuistaan huolimatta. Olisi ollut mahtavaa päästä käymään hänen kodissaan ja tutusta hänen perheeseensä, mutta. Aluksi Mikko ei voinut ajatellakkaan poistuvansa majapaikasta kovinkaan pitkälle vessasta. Toiseksikaan emme halunneet viedä tätä mahatautia toisten kotiin. Nile kyllä epäili paikallisen pontikan eli arakin parantaan vaikutukseen. Hän olisi voinut kuulemma sellaiset meille tarjota. No ensi kerralla sitten mennään hänen luokseen.

 

Tentenasta jatkoimme Ninen järkkäämällä kijangilla kohti Posoa. Kuuden isohkon turistin lisäksi kuski otti etupenkille kaksi mummua kanoineen. Kuski kuunteli niin kovalla paikallista tarjalunnasta kuin vain kajareista sai kuulumaan. Tietöiden takia matkaan piti lähteä jo kuudelta. Hiukan kymmenen jälkeen kuski oli saanut poimittua kaikki paketit kyytiin ja toimitettua mummot koteihinsa kanoineen. Meidät kuski jätti paikalliselle bussiasemalle, joka aitoon aasialaiseen tapaan oli kävelymatkaa kauempana keskustasta. 

Meidän oli tarkoitus Janan ja Mathiaksen kanssa jatkaa matkaa samantein kohti Posoa. Bussiaseman lipunmyyjä esitteli vakavalla naamalla hinnastoa. Kolmen tunnin matkasta Kijangilla olisi pitänyt pulittaa melkein kymmenen euroa. Me aloimme tinkaamaan. Kuulemma ei ole mahdollista antaa alennusta eikä muita kulkuneuvoja kulje Ampanaan. Pidimme hetken miettimistaon saksalaisten kanssa. Matkaopas Lonely Planettia selaamalla totesimme, että keskustasta pääsisi Ampanaan. Otimme taktiikaksi etsiä kyytiä keskustaan. Kummasti hinta alkoi tippua. Lopulta saimme tingattua oikean hinnan ja lähdimme ajelemaan kohti Ampanaa. Matkalla riitti vaarallisia hetkiä. Kuski kiinnitti paalinarulla rinkat kulkupelin katolle kiristämällä narut auton sisäpuolella oleviin kauhukahvoihin. Jossain vaiheessa matkaan yksi rinkoista irtosi ja mätkähti roikkumaan auton ikkunaa vasten. Pientä lisäsitomista ja matka sai jatkua. 

Illalla vihdoin olimme turvallisesti majapaikassa odottamassa aamulla lähtevää lauttaa. Togeanin saaret alkoivat olla jo näköetäisyydellä. Tapasimme majapaikan aulassa sattumalta suomalaisen naisen, joka oli palaamassa saarilta. Hän oli kiertänyt jo useammalla lomallaan saaria ja vakuutti niiden olevan todella ihania. Me päätimme hänen vinkkinsä mukaan mennä muutamaksi päiväksi Kadidirin saarelle venailemaan Una Unalle lähtevää julkistavenettä.

Aamulla hyppäsimme rinkkoinemme mopotaksikuskien kyytiin. Hiukan jälleen hirvitti. Kymmenen kilometrin matka majapaikalta Wakai-autolautan rantaan tuntui hyvin pitkältä. Skootteri ei tuntunut mitenkään maailman vakaimmalta kulkupeliltä rinkkojen ja päiväreppujen kanssa. 

 

Lauttarannasa ostimme tiketit halvimpaan luokkaan istumapaikoille. Neljän tunnin matkalle emme tarvinneet bisnesluokan pehmustettuja penkkejä tai ilmastointia. Lautassa ei ollut juuri muita turisteja, joten olimme osalle matkaajista suuri nähtävyys. Valkonaamoja, jotka puhuu jotain omituista kieltä. Hetken meitä tuijotteli kovinkin kiinnostuneen näköisenä vanhempi mies, joka osasi muutaman sanan englantia. Hän halusi tietää mistä olemme ja mitä pidämme Sulawedestä. Hän tiesi hyvinkin missä Suomi sijaitsee. Hän oli penkkiurheilija. Erityisen innostunut hän oli moottoriurheilusta ja jalkapallosta. Jäämies Kimi Räikkönen, Puuppolan oma poika Tommi Mäkinen ja Sami Hyypiä olivat hänelle tuttuja nimiä. Mies halusi esitellä Mikolle lauttaa ja herrat päätyivät kierrokselle muunmuassa komentosillalle.

 

Wakaista hyppäsimme majapaikkamme Black Marlinin yhteysveneeseen. Kadidirilla oli kolme hyvin samantasoista majapaikkaa. Kaikki puulaakit sijoittuvat samalla muutaman sadan metrin mittaiselle rannalle. Saarella on vettä ja sähköä vain rajoitetusti. Meille alkoi käydä aika jo pitkäksi kahden päivän aikana saarella. Mikko ihmetteli vedenalaista maailmaa snorklaamalla ja Annika lueskeli kirjoja riippukeinussa. Toisena päivänä saimme onneksi innostettua puolalaisen pariskunan meidän kaveriksi vierailemaan läheisellä meduusajärvellä. Meduusajärvi on noin sata metriä halkaisijaltaan oleva lammikko. Järvi on ollut satoja vuosia sitten yhteydessä mereen, mutta jonkun tulivuoren purkauksen tai maanjäristyksen seurauksena sen yhteys mereen on katkennut. Järvessä on kymmeniä tuhansia meduusoja uiskentelemassa. Vastaavia erikoisia ekosysteemejä on vain muutama maailmassa. Meduusojen seassa saa snorklailla ilman räpylöitä. Annikaa limalötjäkkeet inhottivat, mutta Mikko jaksoi sukellella lammikossa pitkään. 

 

 

 

Bira oli aika hyvästellä ja palata takaisin Makassarin kaupunkiin. Jälleen hiukan epäluuloisina hyppäsimme kijangin penkeille. Heti alkumatkasta kuski kierteli jokaisen pienen tönön mitä Pantai Biran kaupungin lähettelyvillä oli. Matkalta kerättiin mukaan niin rahaa, paketteja kuin myös kana. Yhdestä osoitteesta etupenkille istahti mummeli.  Matkan edetessä ilmeni ettei autossa toimi startti, puhallin eikä toinen pyyhkijä. Auton sammuessa täytyi auto tietenkin työntää käytiin. Sateen sattuessa (joita sadekaudella riittää) kuski pyyhki rätillä tuulilasia sisäpuolelta.

 

Makassariin päästyämme satoi kuin aisaa. Kijangista noustessa vettä oli kadulla nilkkaan saakka. Vettä satoi ja sähköt olivat katki suuresta osaa kaupunkia. Päätimme jättää kaupungit kuuluisat buffalokeitot ja grillatut kalat väliin, mikään ruoka ei voinut olla kuravellissä kahlaamisen arvoista. Joskus on vaan ihan kiva löhötä hotellihuoneessa ja ihmetellä paikallisia telkkarikanavia.

 

Aamutuimaan lähdimme jatkamaan matkaa kohti Tanah Torajaa ja Rantepaon kylää. Bussi oli yllätykseksemme uudehko ja mukava. Bussissa oli toki joka penkki täynnä ja matkatavaroiden lisäksi kanssamatkaajilla oli mukana suuria riisisäkillisiä jos jonkinlaista tavaraa. Selvästi oltiin palaamassa isolta kylältä shoppailureissulta. Bussimatkan kesto oli meille pieni arvoitus, eri tietolähteiden mukaan matka pitäisi kestää noin kahdeksasta tunnista kolmeentoista. 

 

Rantepaon majapaikan isännän oli tarkoitus noutaa meidän bussiasemalta, sanoimme ilmoittavamme matkan varrelta tarkempaa aikataulua. Bussimatkan aikana totesimme, ettei meidän indonesialaisesta prepaid-numerosta voi soittaa eikä suomalaisissa liittymissä ollut kuuluvuutta. Kukaan kanssamatkustajista ei tietenkään puhunut englantia. Bussimme ajeli rauhallisesti kymmenessä tunnissa Rantepaoon, jossa isäntä oli kahden pienen poikansa kanssa ehtinyt odottaa tunnin verran. Nolotti aikas paljon. Pojat ja isäntä olivat kuitenkin kaikesta odottamisesta huolimatta hymyssä suin meidän saapumisesta. 

 

Tanah Torajan kuuluisin turistinähtävyys on hautajaisjuhlat. Kyllä, hautajaisjuhlat. Erittäin vieraanvaraiset ihmiset toivottavat myös turistit tervetulleiksi heidän tärkeimpään juhlaansa, joihin he valmistautuvat käytännössä koko elämänsä ajan. Alueen väestö on pääosin katolisia, mutta  kristillisyyden kanssa kuitenkaan perinteessä ei juurikaan ole tekemistä vaan juhlan juuret ovat animistisuudessa. Juhla on perua ajalta ennen kuin kristinusko tai islam levisivät alueelle. Onkin mielenkiintoista, että Tanah Torajan muslimit pitävät samanlaiset hautajaisjuhlat kuin kristityt.Majatalon isäntämme oli koulutukseltaan antropologi. Hän tunsi hyvin alueen historian ja kulttuurin niin koulutuksensa kuin uskonsa puolesta. Kaverin ammattitaito lumosi meidät niin, että päätimme palkata hänet meidän oppaaksi pariksi päiväksi. Kaikkiin hänen esittelemiinsä paikkoihin olisi varmasti päässyt omin päinkin, mutta oppaan neuvoilla osasimme käyttäytyä oikealla tavalla kussakin kohteessa.

 

Ensimmäisenä päivänä hyppäsimme mopedien selkään ja lähdimme hurauttelemaan oppaan perässä. Annikaa alkoi jo ensi metreillä pelottaa mopoilu. Opas ajelutti meidät kiireisten markkinoiden läpi paikkakunnan leveintä tietä pitkin. Annikasta tuntui, että ihmisiä vaan putkahteli ylittämään tietä milloin mistäkin. Onneksi käännyimme muutaman kilometrin päästä kapealle metsätielle. Oppaamme ajelutti meitä pienempi teitä ihmettelemään riisipeltoja, paikallisia erikoisia rakennuksia, luolia, kallioihin ja puihin tehtyjä hautoja. 

Opas oli silmin nähden ylpeä omista kotikonnuistaan. Erityisen ylpeänä hän esitteli meille tuttujen maanviljelijöiden suuria puhveleita ja alueen perinteisiä rakennuksia. Poikkesimme tienvarressa olleeseen taloon, jonka pihapiirissä oli kolme perinteistä Torajalaista taloa ja useita riisinkuivatusvajoja. Perinteisten rakennusten kattojen muoto muistutti venettä tai puhvelin sarvia, tulkitsijasta riippuen. Rakennusten seinät olivat täynnä erilaisia kaiverruksia. Kaiverruksissa toistuivat usein puhvelin, kanan ja sian kuvat. Kyseessä oli selvästi vauras talo, sillä päärakennuksien seinustoilla oli useita puhvelin sarvia rivissä. Puhvelinsarvet kertovat siitä, kuinka monta puhvelia talon hautajaisissa on uhrattu. Aiemmin sarvien lukumäärä kuvasti hautajaisten lukumäärää, mutta oppaamme mukaan nykyisin perheet kiinnittävät jokaiset sarvet seinälle. 

Pihapiirissä oli myös tumma riuska puhveli. Puhvelia kasvatetaan vain hautajaistarkoitukseen. Eläintä ei raaskita stressata työnteolla. Puhveli pestään muutaman kerran päivässä ja sille syötetään parasta mitä on tarjolla. Puhvelit saavat liikuskella pelloilla vapaasti, mutta kerran päivässä ne sidotaan tolppaan tunniksi pariksi. Tolppaan sitomisella pyritään vahvistamaan eläimen hartioita.Puhvelit ovat rahaakin tärkeämpiä Tanah Torajalaisille. Oppaamme kertoi meille, miten tärkeää on saada hankittua juuri oikeanlaisia puhveleita hautajaisia varten. Täytyy olla kippurasarvista, valkoista, sinisilmäistä, mustia valkoisilla läikillä jne jne. Juhlapuhvelit eivät ole mitään halpoja eläimiä, parhaiden eläinten hinnat liikkuvat jopa kymmenissä tuhansissa euroissa.

 

 

 

 

 

 

Mopoilimme oppaamme perässä katsomaan neljää erilaista hautapaikkaa. Vähemmälläkin olisimme ehkä ymmärtäneet asian, mutta oppaamme vaikutti olevan niin tohkeissaan paikkoja esitellessään, ettemme kehdanneet sanoa ei. 

Ensimmäinen hautapaikka oli perinteinen kallioseinämä, johon oli louhittu kullekkin suvulle oma hautakolo. Mitä vauraampi suku sitä isommat hautamuistomerkit. Jos kuolleen hautajaisissa on uhrattu yli 24 puhvelia, saa vainaja haudan suuaukolle itseään muistuttavan, puisen veistetyn ukon. Annikaa hautamuistomerkit muistuttivat suomalaisista vaivaisukoista.

 

Opas esitteli meille luolaan tehdyn hautapaikan. Luolassa oli satoja pääkalloja, ”vaivaisukkoja” ja todella vanhoja ruumisarkkuja. Jos arkku mätänee alta ja luut valahtavat maahan, pitää suvun kerätä luut yhteen kasaan hieman sivummalle. Näille tyypeille kuolema ei todellakaan ole tabu. Luolaan ei oltu haudattu ketään enää miesmuistiin, mutta perinteet velvoittavat sukuja pitämään vanhoista haudoistaan huolta joten paikka ei tuntunut hylätyltä. Tähän luolaan haudatut olivat alueen tärkeimpiä henkilöitä, hallitsijoita ja muita silmäätekeviä.

 

 

 

 

 

Uskomuksen mukaan hautaamattomien ihmisten sielut jäävät vangiksi tähän maailmaan, eivätkä pääse tuonpuoleiseen. Lapsille, joiden hampaat eivät ole vielä puhjenneet, ei tarvitse kuitenkaan järjestää massiivia hautajaisia. Lapsen ruumis ”haudataan” puun sisään. Puuhun kaiverretaan heti lapsen kuoltua aukko, johon lapsen ruumis laitetaan. Paikallisten uskomusten mukaan puun kasvaessa korkeuksiin pääsee lapsi lopulta taivaaseen. Nykyisin lapsikuolleisuus on huomattavasti pienempää kuin aiempina vuosikymmeninä. Aiemmin lapsikuolleisuuden ollessa korkeampi, oli ilmeisesti keksittävä halvempi keino lasten hautaamiseen. Jos lapsillekin olisi järjestetty mahdottoman isoja hautajaisia, olisi puhvelit kuolleet sukupuuttoon.

 

Tanah Torajalta muualle muuttaneet osallistuvat hautajaisseremonijoihin. Oppamme kertoi miten Australista tai Amerikasta on kuolleita kuljetettu haudattavaksi heidän laaksossaan. Hän kertoi myös tarinoita esimerkiksi viime vuonna sattuneissa kuolleista torajalaisista. Heidän sielunsa on kuulemma saatu kaapattua haudattavaksi kiipeämällä vuoren huipulle ison kankaan kanssa. Kangasta on heilutettu ilmassa ja näin saatu tuulesta sielu kiinni.

 

Retkemme lopuksi poikkesimme vielä ihmettelemään perinteistä taloa. Perinteisiin taloihin rakennetaan aina huone, joka on tarkoitettu sairaille suvun jäsenille. Sairaalla tarkoitetaan tässä tapauksessa niitä, jotka meidän länsimaisten ihmisten mielestä ovat kuolleita. Perinteen mukaan tämä menehtynyt sairas balsamoidaan ja viedään sairashuoneeseen. Talossa käyvät vieraat käyvät aina tervehtimässä sairasta ja tuovat hänelle tupakkaa. Suku tarjoilee sairaalle ruoan ja kertoilee kuulumisiaan. Suvulla saattaa olla useita sairaita samaan aikaan säilytyksessä, sillä kalliiden hautajaisten järjestämiseen pitää säästää rahaa. Toisinaan sairas odottaa suvun rahan keräystä kymmenenkin vuotta. 

 

Kotimatkalla oppaamme bongasi tienvarresta haustajaisvalmistelut. Me pääsimme ihmettelemään erään suvun rakennusprojektia. Hautajaiset eivät ole mitkään lähisuvun kekkerit, vaan juhlallisuuksiin osallistuu tyypillisesti viiden päivän aikana useampi tuhat henkeä. Jokaiselle vieraalle pitää löytää istuin ja osalle myös majapaikka. Kuukausi ennen hautajaisia suku alkaa rakentaa banbusta väliaikaisia katoksia vieraita varten. Vierailemassamme paikassa oli rakennettu noin sata kymmenen neliön kokoista katettua aitausta. Hautajaispaikkana toimi suvun kotipiha. Pihan keskelle oli jätetty tila hautajaisten ohjelmanumeroille ja ruuanlaitoille. Muutoin piha oli täynnä katoksia. 

 

Toisena päivänä oppaamme vei meidät hautajaisiin. Olimme saaneet ohjeeksi pukeutua tummiin vaatteisiin. Moporetken ensimmäinen pysäkki oli kioski, josta ostimme tuomisia omaisille. Oppaamme ohjeen mukaisesti ostimme kartongin verran tupakkaa. Indonesiassa noin 80 % aikuisista miehistä polttaa tupakkaa ja tupakointi kuuluu erityisesti myös hautajaismenoihin. Haustajaispaikalle päästyämme oppaamme johdatti meidät katselemaan toimitusta. Yllätykseksemme oppaamme oli merkittävä mies ja vainaja oli hänen ystävänsä isä. Meidät kutsuttiin istumaan katokseen, jossa vainajan leski istui arkun vieressä. Esitimme suruvalittelumme ja jäimme toiselle puolelle katosta ihmettelemään maailman menoa.

Hautajaisiin saapuvia sukuja kulki ohitsemme. Viereisen katoksen alla miehet nauroivat, lauloivat ja tanssivat. Ihmiset olivat kovin rennon oloisia. Oppaamme kertoi, että vainaja oli kuollut noin vuosi aikaisemmin. Hänen ”sairastuttuaan” hänelle oli järjestetty surullisemmat juhlat ja nyt näin vuoden kuluttua oli aika juhlia vainajan taivaaseen pääsyä.

Ohitsemme kannettiin sikoja, joiden jalat oli köytetty bambukeppiin. Hetkeä myöhemmin esiin tuotiin puhveli. Tarkemmin katseltuamme ympärillemme näimme ainakin parisen kymmentä puhvelia. Kyseessä oli ilmeisesti siis rikas suku. Opas esitteli meidät suvun päämiehelle, jolle ojensimme tupakat. Opas keskusteli hänen kanssaan alueen paikallispolitiikasta. Kesken hautajaisten oli sopiva hetki murehtia korruptiota ja kristittyjen huonoa asemaa muslimimaassa.

Kentällä katoksemme alapuolella alkoi viidakkoveitset heilua. Paikalliset isännät alkoivat pistää sikaa hengiltä. Kymmenkunta miestä teurastivat sikoja kaiken kansan edessä. Sianlihaan sekoitettiin mausteita ja laitettiin bambukepin sisään. Bambukepit laitettiin paistumaan nuotiolle muutamaksi tunniksi. 

 

 

 

 

 

Paikalliset Martat tai kotitalousnaiset kiertelivät katoksissa tarjoilemassa teetä ja kahvia. Pikku hiljaa aamun vaihtuessa iltapäivää alkoi miehillä näkyä pulloja kädessä, joissa ilmeisesti oli jotakin miestä väkevämpää keitosta. Meillekin tarjoiltiin bambussa paistettua possua. Leski halusi syödä aterian meidän kanssamme. Lautasen virkaa toimitti jonkun lapsen vanha matematiikan koepaperi, johon keräsimme riisiä ja possua. Ruoka oli todella hyvää, aikamoista lähiruokaa.

 

Ruokailun jälkeen arkku nostettiin katokseen, jossa sitä kuljeteltiin pitkin kylänraittia. Arkun taakse asettui suku punaisen liinan alle. Suvun perään tielle lähti kävelemään muut vieraat ja puhvelit. Arkun kantajat lauloivat ja ilakoivat. Asiaan kuului se, että arkkua piti ravistella ankarasti. Kierroksen jälkeen arkku aseteltiin korkeimpaan katokseen. Paikallinen puheenpitäjä lausui puheen, jossa oppaamme mukaan kerrottiin vainajan eri vaiheista ja annettiin toimintaohjeita vieraille. Tässäkään juhlassa ei ole sopivaa juoda itseään liian humalaan tai aloittaa spontaania painikisaa naapurikylän vieraiden kanssa.

 

 

 

 

 

 

Puheen jälkeen tapettiin puhveli. Erityinen puhvelin teurastamiseen erikoistunut mies saapui paikalle lyhytteräisen viidakkoveitsen kanssa ja avasi puhvelin kaulavaltimon. Hetkeä myöhemmin puhveli oli jo maassa nyljettynä ja hautajaisvieraat alkoivat jakaa lihaa keskenään. Me ei otettu omaa palaa mukaan.

 

1970-luvulla National Geografic esitteli hautajaisperinnettä dokumenttisarjassa ja siitä lähtien turisteja on virrannut alueelle. Rantepao on turistisin Tanah Torajan läänin kylistä. Hetkittäin turistejen suuren vaikutuksen alueella huomasi. Illalla ravintolaa etsiessä huomasi, että kaikki englannin kieltä taitavat olivat koulutettuja oppaita. Pientenkin kylien lapset osasivat kerjätä karkkia ja rahaa. Toisaalta oli mukavaa kierrellä tutustumassa tähän perinteeseen, kun oli helppoa löytää ammattitaitoinen opas. Kaikesta turismista huolimatta alue on elävä eikä lainkaan museomainen. Ihmiset todella uskovat heidän perinteisiin.